Mirri
//Kirjoittaja: Saaga
//Hahmon sijainti:
//Kujakissayhteisön pesä
Kun olimme syöneet, Päivänsäde alkoi selittää meille Kujakissayhteisön sääntöjä. Kuuntelin kohteliaasti keskeyttämättä, vaikkakin olisin halunnut mainita väliin ettemme olleet jäämässä. Roihu vilkuili minua hieman levottoman oloisena. Hän selvästikin odotti minun sanovan juuri sen mitä olikin ajatellut. Huiskaisin häntääni. Hänen pitäisi nyt kuunnella. Emme me halunneet kuitenkaan epäkohteliaita olla. Odottelin kunnes Päivänsäde piti tauon hymyillen oudosti. Nyökyttelin ja olin juuri avaamassa suutani, mutta naaras kuitenkin jatkoi vielä.
“Ja vielä yksi hyvin, hyvin tärkeä sääntö, joka tulee teille vielä erityisen tutuksi – yksikään tähän kaksijalkalaan astunut kissa ei poistu täältä koskaan, vaan hänestä tulee osa meidän perhettämme”, Päivänsäde sanoi. Tunsin Roihun jännittyvän vieressäni. Hän oli hiipinyt ihan kylkeeni kiinni kuullessaan, että olimme tästä eteenpäin “Valvottuja”. En oikein vielä käsittänyt mitä se tarkoitti. Näiden viimeisimpien sanojen merkityksen kuitenkin tajusin harvinaisen hyvin. Roihu oli pörhistänyt karvansa ja katsoi minua syyttävästi. Pudistelin päätäni ja olin taas avaamassa suuni, mutta jälleen Päivänsäde – johon en enää luottanut tippaakaan – keskeytti minut.
“Näytätte kovin uupuneilta. Arpi opastaa teidät alakertaan ja näyttää teille, mihin voitte koota petinne. Tulemme puhumaan vielä lisää, älkää siitä huoliko. Levätkää nyt ja sulatelkaa asiaa. Teemme kaikkemme, jotta kotiutumisenne olisi mahdollisimman nopea ja miellyttävä”, naaraan outo miltei kehräykseltä kuulostava puhe tuntui nyt kovin uhkaavalta. Olisin halunnut sanoa vastaan ja itkeä kuinka epäreilua tämä oli ja kuinka väärin Päivänsäde oli ymmärtänyt. Olisin halunnut anella häntä päästämään meidät, mutta en tehnyt mitään. Roihu avasi suunsa.
“Olet nyt käsittänyt aivan väärin”, hän ärähti. Anelin katseellani Roihua lopettamaan. Entä, jos Päivänsäde tekisi hänelle jotain?
“Enpä usko, Roihu hyvä”, Päivänsäde naukaisi yksinkertaisesti.
“Roihu, lopeta”, kuiskasin ystävälleni. Hänen olisi parasta olla nyt hiljaa, jos halusi säästää henkensä ja mahdollisesti myös minun. Arveksi kutsuttu kissa seisoi rauhallisesti portaiden vieressä. Hän odotti meitä.
“Menkäähän nyt”, Päivänsäde naukaisi. Nyökkäsin ja kävelin Arven luo. Roihu katsahti ensin epäilevästi Päivänsäteeseen ennen kuin uskalsi kääntää hänelle selkänsä. Ehkä hän pelkäsi yhtä paljon kuin minä. Toisaalta en tiedä oliko tämän hetkinen tunne pelkoa. Se tuntui enemmän levottomalta ikävältä pallolta, joka veti mahaani alaspäin. Arpi johti meidät alas portaita. Alakerta parveili kissoja. Minua puistatti. Jos emme pääsisi karkuun, eläisimme täällä. Enkä tiedä kuinka hyvä viimeisempi vaihtoehto oli. Halusin takaisin emon ja isän luokse. Sipulin ja Pippurin luokse.
“Te voitte tehdä omat makuusijanne. Olette varmasti tarpeeksi vanhoja siihen”, kolli tuhahti. En osannut tulkita oliko se vihaa vai välinpitämättömyyttä. Kumpaa sitten olikaan se ei tuntunut hyvältä tai lupaavalta. Arvella oli vain yksi silmä. Tarkkailin häntä erityisen pitkään sen takia. Ehkä hän opettaisi minulle jotain? Ajatus kuitenkin tuntui niin ahdistavalta, että yritin työntää sen pois niin nopeasti kuin vain pystyin. Emme me olleet tänne jäämässä.
“Tuolla on jotain ylijääneitä nahkapaloja”, Arpi osoitti pesän seinustaa. Nyökkäsin hitaasti. Roihu hölkytti hakemaan nahkapaloja ja heilautti sitten häntäänsä. Loikin ystäväni perään vilkuillen kuitenkin epäluuloisesti Arpea ja muita kissoja, jotka eivät kuitenkaan tuntuneet vielä oikein huomaavan meitä. Hyvä niin. En tiennyt pitikö minun pelätä heitä, ja jos minun ei täytynyt pelätä heitä mitä minun sitten piti tehdä? Seurasin Roihua. Hän johti meidät paikkaan, johon meidän oli tarkoitus tehdä pesämme.
“Voidaanko… voidaanko me tehdä yhteinen pesä?” kuiskasin naaraalle. Hän nyökkäsi. Hän ymmärsi.
“Oletko vihainen?” kysyin vieläkin hiljempaa.
“Miksi olisin? Ei meidän täällä olomme ole sinun syytäsi”, Roihu totesi vaikka näin hänen silmistään, että hän syytti minua. Huokaisin ja aloin sitten auttamaan ystävääni.
“Voidaan me tehdä pesät erikseen myöhemmin”, sanoin ihan vaan saadakseni sääliä. Roihu katsoi minua hetken aikaa vihaisena, mutta rentoutui tajutessaan että itkin. Hän huokaisi ja istuutui seinän viereen. Istuin hänen kylkeensä ja painoin pääni hänen turkkiinsa. Itkin.
