Päivänsäde
//Kirjoittaja: EmppuOmppu
//Hahmon sijainti:
//Kujakissayhteisö
Häntäni valahti pettyneenä maahan, kun kuulin Keijukaisen yrityksen epäonnistuneen. Purin hammasta ja yritin hillitä tunteeni, jotka olivat kokeneet juuri pahan kolauksen. Minua loukkasi se, ettei Kharonia edes kiinnostanut yrittää keskustella asiasta kuin täysikasvuiset kissat konsanaan. Aina kun jokin asia ei mennyt hänen mielensä mukaan, hän heittäytyi täysin naurettavaksi ja rupesi mököttämään kuin jokin pikkupentu.
Normaaleissa olosuhteissa olisin yrittänyt löytää tavan vetää hänet takaisin pinnalle synkkien ajatustensa syövereistä, mutta juuri nyt olin liian vihainen, liian loukkaantunut, ettei mieleni tehnyt edes nähdä mokomaa kollia. Jos hän kerran halusi olla täysi hiirenaivo, niin kuka minä olin häntä estämään. Mököttäköön sitten – minua ei olisi voinut kiinnostaa tällä hetkellä yhtään vähempää.
Päivät kuluivat, ja Hiirenkorvan ensimerkit olivat jo havaittavissa metsässä. Lämpimät auringon säteet kutistivat hitaasti leirin lumikasoja, minkä myötä sinne tänne oli muodostunut pieniä vesilätäköitä ja puroja sulaneesta lumesta. Niin ikään myös vatsani oli pyöristynyt huomattavasti, ja minulla alkoi olla jo hyvin tukalat oltavat.
Päivisin en juuri muuta jaksanut tehdä kuin makoilla jossain aukion aurinkoisessa kohdassa ja seurata sivusta Yhteisön elämää. Kharonin ja minun välit olivat yhä tulehtuneet, emmekä olleet puhuneet toisillemme puoleen kuuhun. Aluksi olin ollut vain hyvin vihainen, mutta nyt vihan tilalle oli astumassa epätoivo. Pentujen syntymiseen ei ollut enää pitkä aika, enkä tiennyt, miten selviäisin siitä ilman kumppanini tukea. Poikiminen pelotti minua aivan kamalasti, vaikka Leopardi – joka oli Kujakissayhteisön ainoa koskaan synnyttänyt naaras – olikin kovasti vakuutellut minulle sen olevan ohi hetkessä. Se ei kuitenkaan riittänyt rauhoittamaan levottomia ajatuksiani, jotka murehtivat pentujen lisäksi myös Kharonista ja suhteestamme. Voi kunpa kolli ei olisi ollut niin raivostuttavan jääräpäinen…
Makoilin sotureiden pesän alemmalla tasolla vuoteessa, joka minulle oli sinne rakennettu, kun ylemmälle tasolle pääseminen oli käynyt miltei mahdottomaksi ison vatsani takia. Riitamme jälkeen Kharon oli siirtynyt nukkumaan pesän toiseen kerrokseen juurien alapuolelle. Nyt kun olin joutunut itsekin muuttamaan sinne, kolli oli vaihtanut kokonaan pesää. Niinpä kuusien luona nukkuivat nykyisin enää vain minä ja Keijukainen.
Tuijottelin tylsistyneenä pesän seinää. Tunsin pentujen liikkuvan vatsassani; pikkuruiset potkut vahvistuivat joka päivä. Sen tunteminen aiheutti minussa monia ristiriitaisia tuntemuksia, joista päällimmäisenä oli pelko. Jonkin ajan kuluttua nuo sisälläni kohta jo melkein parin kuun verran kypsyneet kissanrääpäleet putkahtaisivat tähän maailmaan, ja minun pitäisi osata toimia emona niille.
Paikallaan makoilu ei tehnyt hyvää sisälleni juurtuneelle ahdistukselle, jonkat oksat kurkottelivat jo pitkällä kurkussani. Tukehtuisin pian. Minun oli päästävä ulos haukkaamaan happea. Punnersin itseni vaivalloisesti ylös ja lähdin vaappumaan suuren vatsani kanssa onkalon suulle.
Nostin pääni maanpinnan yläpuolelle. Imin keuhkoihini raikasta ulkoilmaa ja annoin ikävien tuntemuksien jäädä hetkeksi taka-alalle.
Helpotus oli kuitenkin väliaikainen, sillä juuri silloin silmäni sattuivat osumaan Kharoniin, joka oli parasta aikaa astumassa leiristä ulosvievään tunneliin. Siristin silmiäni ja kiipesin kokonaan ulos onkalosta. Olin kyllästynyt tähän hiljaisuuteen – tänään kumppanini saisi luvan käyttäytyä kuin täysikasvuinen kissa ja kuunnella minua.
Hieman hoippuvin askelin lähdin hölkkäämään Kharonin perään. Jouduin kuitenkin jo muutaman hännänmitan jälkeen hidastamaan tahtiani ja tasaamaan hengitystäni. Typerät pennut, kirosin mielessäni samalla kun jatkoin kumppanini seuraamista kävellen.
Kharon liikkui huomattavasti nopeammin, koska häntä ei ollut hidastamassa järjettömän iso maha, joten olin jo ehtinyt kadottamaan kollin näköpiiristäni, kun pääsin leirin ulkopuolelle. Niinpä minun oli siis turvauduttava nenääni ja seurattava häntä pelkän hajun perusteella.
Harhailin metsässä Kharonin hajun johdattamana, kunnes viimein löysin hänet eräältä aukiolta. Valkoturkkinen kolli oli vaanimassa vähän matkan päässä olevaa pientä pikkulintuparvea, eikä ilmeisestikään ollut huomannut tuloani vielä. Epähuomiossani menin astumaan kuivan oksan päälle, joka oli kuin maagisesti asetettu juuri käpäläni eteen, jotta voisin säikäyttää linnut tiehensä ja saada kumppanini entistä vihaisemmaksi.
“Katso nyt, mitä teit!” Kharon sihahti närkästyneesti ja kiepahti katsomaan minua. Hänen silmissään oli vihainen palo, joka tuntui suorastaan polttelevan turkkiani, kun se osui minuun.
“En tullut tänne asti vain riitelemään”, pudistelin päätäni ja astuin lähemmäksi kumppaniani, joka mulkoili minua yhä tuimasti. Kharon luimisti korviaan, eikä näyttänyt yhtään halukkaalta keskustelemaan kanssani. “Etkö voisi edes vähäksi aikaa lakata olemasta tuollainen pikkupentu ja kuunnella, mitä minulla on sanottavana?”
“Ei kiinnosta”, Kharon murahti tylysti, kääntäen sen jälkeen päänsä aivan toiseen suuntaan, suostumatta enää edes katsomaan minuun päin.
Karvani nousivat pystyyn ja viuhdoin hännälläni äkämystyneesti. “Haista ketunläjät, Kharon! Ole sitten tuollainen ääliö! Kasvatan nämä typerät pennutkin sitten ihan yksinäni!” raivosin koko sydämeni pohjasta. Käännyin ympäri kiukusta sihisten ja marssin pois aukiolta. Minua ei voinut enää vähempää kiinnostaa yrittää taivutella tuota pässinpäätä kuuntelemaan!
En kuitenkaan päässyt kauaksi, kun jostain hyppäsi eteeni kettu. Seisahduin kuin seinään pitkänaamaisen elukan nähdessäni. Kyseessä oli melko nuori yksilö, jolle tavanomaisissa olosuhteissa olisin varmasti kyennyt näyttämään närhenmunat aivan tuosta vain, mutta juuri nyt olin sille helppoa riistaa pyöreän mahani kanssa.
Kettu ei edes epäröinyt lähtiessään juoksemaan minua kohti suu auki ja ilkeä hammasrivistö valmiina nappaamaan kiinni mistä tahansa osastani. Onnistuin loikkaamaan syrjään viime hetkellä, mutta ketteräksi liikkeitäni ei voinut missään nimessä luonnehtia. Vilkuilin kuumeisesti ympärilleni, ja huomasin lähellä puun, jonka ylöspäin puskevat juuret muodostivat suojaisan näköisen kehikon. Pingoin sen luokse niin nopeasti kuin pystyin ja ryömin juurien alle turvaan.
Petoeläin oli kuitenkin heti uudestaan kannoillani, ja kovaäänisen haukahduksen saattelemena se ryhtyi repimään juuria pois tieltään kynsimällä ja puremalla niitä. Peräännyin niin pitkälle kuin pääsin, mutta tila alkoi käydä ahtaammaksi. Ketun kuuma löyhkä kutitteli jo viiksiäni. Sähisin karvat pystyssä ja yritin pelotella kettua kauemmaksi räpsimällä kynsilläni sen kuonoa, mutta yritykseni tuntuivat saavan sen vain entistä päättäväisemmäksi.
En minä näin voi kuolla, ajattelin kauhistuneena. Vatsaani alkoi pistää kovasti, ja kaikki näytti sumealta.
//Kharon? :((
