Lyra
//Kirjoittaja: Aura
//Hahmon sijainti:
//Kujakissayhteisön kaksijalkala
Edessäni seisova naaras alkoi huojua ja naaraan tarkka katse oli muuttunut päämäärättömäksi, kuin naaras olisi tuijottanut pitkälle ja tyhjään. Yritin saada Hurmaan kontaktia, mutta naaras pysyi vaiti ja lopulta Hurman yritettyä ottaa muutama askel hän kaatui maahan, kun mikäkin kuoleva riistaeläin. Häntäni nyki ja pupillini laajenivat hieman. En ollut koskaan nähnyt kenenkään pyörtyvän enkä myöskään kuullut, että kukaan voisi pyörtyä yllättäen. Sydämeni tykytti. En tiennyt tarpeeksi parantamisesta, joten en tiennyt oliko tuollainen pyörtyminen edes mahdollista. Harvinaista se ainakin oli, siitä olin täysin varma. En liikkunut heti. Tuijotin Hurmaa, kuin naaras saattaisi hyökätä minä hetkenä minun kimppuuni. Tarkkailin Hurman kylkiä mitkä yhä nousivat ja laskivat, mutta minun makuuni liian hitaasti. Entä jos tämä oli se hetki mihin he olivat valmistautuneet?
Peräännyin varovaisesti ja jännittyneenä tunsin minua ympäröivän maailman liiankin selkeänä. Korvani kääntyilivät jokaisen rasahduksen mukaan ja tuulenpuuska nosti karvani pystyyn. Tunsin kuinka tuuli kävi molemmat tupsukorvani läpi ja tunsin miten hiekanjyväset painuivat anturoitani vasten. Tunsin kaiken liian selkeästi, koska minä pelkäsin. Minä en nähnyt mitään tavallisuudesta poikkeavaa, mutta se oli minusta kaikista pahinta.. Hurma ja Ametisti tunsivat toisensa. Minä olin nähnyt heidän juttelevan ja Hurma oli itse kertonut niin. Mitä jos tämä oli vain juoni? Minä ja Hurma olimme kaksin. Jos Ametisti osuisi paikalle heidän olisi helppo hyökätä minua vastaan. Jos kolli vaani minua jossakin lähellä, hän odottaisi oikeaa hetkeä. Hän antaisi minun kumartua Hurman ylle huolestuneena. En kumartunut. Oikeaa hetkeä ei tulisi.
Jos minä olin äsken pelännyt, niin nyt minä vasta pelkäsinkin. Häntäni liikahti levottomasti, mutta pakotin itseni pysymään rauhallisena. Ajatukseni olivat saaneet mielikuvituksestani tuulta siivillensä. Jos tämä olisi oikeasti ansa, en antaisi heille sitä voiton makoisaa tyydytystä. Mutta jos se ei olisikaan ansa..? Silloin jokainen epäröimäni sekunti saattaisi maksaa Hurman hengen. Voisiko pyörtyminen edes aiheuttaa kuoleman? Sitä minä en tiennyt, mutta ajatus toisen kuolemasta puristi rintaani muiden uhkakuvien kanssa kilpaa.
“Hurma”, päästin ilmoille hiljaisella äänellä, mutta pysyttelin edelleen kaukana naaraasta. ‘Jos tämä on juoni, te olette valinneet väärän hetken ja väärän kissan’, lisäsin mielessäni.
Lopulta Hurma räväytti värikkäät silmänsä auki. En liikahtanutkaan tai edes tarjonnut Hurmalle auttavaa käpääläni. Sisälläni kytevä viha meinasi roihahtaa suurempiinkin liekkeihin. Ametisti oli se kissa kuka oli saanut minut epäilemään kaikkia. Inhosin sitä tunnetta, kun jokainenkin rasahdus tai ylle lankeava varjo tuntui lähestyvältä uhalta. En antanut Hurmalle aikaa vastata. Minä en aikonut olla tässä metsässä enää hetkeäkään.
“Lähdetään. Me palaamme nyt Kujakissayhteisöön.”
Ääneni oli kuin pohjoistuuli. Viileä. Katsoin vain, että naaras pääsi ylös ja nyökkäsin. Halusin hänen kulkevan minun edelläni.
“Mi-mitä oikein tapahtui, miksi me lähdemme?” Hurma sopersi ihmeissään eikä vastaukseni varmastikaan tarjonnut vastausta hänen kysymyksiinsä:
“Sinä pyörryit.”
Hurma vaikutti minusta mukavalta, mutta oliko hän todellisuudessa liiankin mukava? Siihen kysymykseen minä hankkisin vastauksen.
//Hurma? :O
KP-boosti käytössä
