Hurma
//Kirjoittaja: Ninjanen
//Hahmon sijainti:
//Kujakissayhteisön kaksijalkala
Hätkähdin kun Ametisti vaihtoi puolta ja tuli viereeni. Hivuttauduin vähän Lyraa kohti – en luottanut kolliin.
“Olisi kohteliasta, jos vastaisit kun kysytään”, valkean naaraan ääni oli rauhallisen hyytävä. Tilanne ahdisti minua.
“A-ametisti? Mikä on lempiruokasi?” kysyin hiljaisesti, ja hivuttauduin vielä vähän lähemmäksi Lyraa. Kolli ei vastannut.
“Varmasti Hurmankin mielestä olisi mukavaa, jos vastaisit? Vai mitä Hurma olet mieltä?” Lyra sanoi ja tunki minun ja Ametistin väliin. Helpotuin hieman, kun Lyra oli taas turvallisesti vieressäni, mutta Ametisti oli selvästikkin eri mieltä. Kolli tönäisi naarasta ja ystäväni kieri kujan toiselle puolelle.
“Lyra!” vinkaisuni oli niin hiljainen ja korkea, ettei kukaan varmastikkaan kuullut sitä. Helpotukseseni valkeaturkkinen kissa nousi pian takaisin jaloilleen.
“Ymmärrätkö sinä? Tuo on todella epäkohteliasta. Muistathan, että olet edelleen valvottu.”
Pystyin ainoastaan ihailemaan sitä, miten Lyra pystyi pysymään niin kylmän rauhallisena. Olin kiiruhtamassa naaran luokse, mutta Ametisti oli nopeampi. Tumma kolli astui eteenpäin.
“Ja sinä olet kohta kuollut… Millä oikedella tulet minun ja Hurman väliin?” kolli kulki kohti valkoista naarasta kynnet esillä ja muristen.
“Me tulimme tänne partioimaan emmekä lähentelemään. Ja silti sinulla on hirveä tarve koskea minuun koko ajan. Päättäisit nyt, että haluatko tappaa minut vai tuntea turkkini vasten omaasi”, Lyra sanoi ja seisoi nyt tiukasti tassuillaan kynnet esillä.
“Sinä– et enään – koske Hurmaan. Olet petturi – joka vaarantaa, – hänen hengen”, Ametisti ärisi, kiistakumppanit olivat kuonokkain, ja Lyra oli ahdistettu seinää vasten. Tuntui siltä kuin olisin taas unessani. Kammiossa, kaulaan asti veren peitossa, kuullen kissojen rääyntää. Minun oli pakko pelastaa heidät. Heidät molemmat. Minun teki mieli kiljua; `Lopettakaa senkin typerät karvapallot! Tuo ei vie teitä mihinkään!` Mutta myöskään sen huutaminen ei veisi mihinkään. Olisi pakko tehdä tämä minun tapaani, ja vain toivoa että se toimisi. Tassuttelin siis vihamiehien viereen ja kosketin Ametistin kylkeä varovaisesti.
“Hei? A-ametisti? Tule mieluummin puhumaan minun kanssani! Tuo teidän keskustelunne näyttää kovin intensiiviseltä?” kysyin varovaisesti, ja huokaisin helpotuksesta, kun Ametisti luopui hyökkäyksestään. Olin onnistunut pelastamaan kissat, joista välitin. Nyt pitäisi vain pitää heidät erillään toisistaan loppupartion ajan.
Olimme pysähtyneet puistoon ja minulle oli tullut kylmä. Hätkähdin kun Ametisti tuli viereeni hiljaa. Jännitin lihakseni, mutta Ametisti ei vaikuttanut tahtovan pahaa, joten rentouduin hieman. Lyran silmät välkähtivät järkyttyneenä kun hän huomasi meidät ja yhteen kietoutuneet häntämme. `anteeksi` muodostin sanan huulillani. Täällä tosiaan oli petturi. Mutta se ei ollut Lyra. Eikä myöskään Ametisti. Vaan minä.
//Lyra, Ame
