Härmä
//Kirjoittaja: Auroora
//Hahmon sijainti:
//Kujakissayhteisön kaksijalkala
Härmä kuunteli inhoten Päivänsäteen sanoja. Jos hän ei olisi tuntenut jonkinlaista vihaa, tai ainakin syvää pettymystä ja katkeruutta Kanervaa kohtaan, olisi kolli saattanut katua pakottaneensa tämän mukaansa. Härmä huomasi tajuntaansa hiipivän epämääräisen toiveen siitä, että olisikin vain jättänyt Kanervan sinne yrttivarastoon, tai ettei olisi edes tavannut häntä tänään. Miksi naaraan oli ollut pakko sattua juuri samaan paikkaan heidän kanssaan? Miksi hän laittoi Härmän tällaiseen vaikeaan tilanteeseen, jossa kaikki vaihtoehdot tuntuivat kehnoilta?
Härmä saattoi melkein tuntea sen kovan kuoren, joka oli alkanut kiinteytyä Kanervan ympärille. Ei naaras enää säikkynyt, ei hänellä ollut siihen mitään syytä. Tavanomaisen tasoinen jännitys uudesta ympäristöstä ja uudesta elämästä näkyi hienovaraisesti hänen niskassaan. Hän ei kuitenkaan enää pelännyt Päivänsädettä, ja nyt Härmä sai kohdata Kanervan kasvoilla tunteen, jota ei ollut siellä aiemmin tavannut: viha. Hetken harmaa kolli ehti pelätä, että se kohdistuisi häneen, mutta hän ymmärsi sen mahdottomaksi, ainakin epätodennäköiseksi. Kyseessä oli kuitenkin Kanerva, ja erityisesti, kyseessä oli kuitenkin Härmä.
”Teen, mitä minun tarvitsee”, Kanerva vastasi yksinkertaisesti Päivänsäteen tiedusteluihin, eikä suostunut perustelemaan itseään. Kenties kujakissayhteisön johtajatar oli odottanut jonkinlaista esitystä, jolla tämä uusi tulija oikeuttaisi pääsynsä hänen hienoon joukkoonsa, mutta sitä ei Päivänsäde vanhasta naaraasta saisi irti. Härmä virnisti itsekseen.
Harmaa naaras Kanervan toisella puolella kurtisti kulmiaan iäkästä erakkoa katsoessaan. Härmä käänsi katseensa pois, kun Päivänsäteen siniset silmät hypähtivät hänen suuntaansa. Kolli peitteli tyytyväistä hymyään – ei Päivänsäde noin vain nujertaisikaan hänen vanhaa mentoriaan.
”Osaatko siis metsästää? Ja puolustaa uutta kotiasi?” Päivänsäde yritti vielä. ”Toivoisin, ettet olisi aivan hyödytön lisä yhteisöömme. Jokaisen on kannettava kortensa kekoon.”
Kanerva piti katseensa edessään.
”Teen, mitä minun tarvitsee”, naaras sanoi painokkaasti. Härmä tiesi, että sen hän totisesti tulisi tekemään. Ei Kanerva ollut mikään kapinallinen, vaikka hän ei tyytyväinen tilanteeseensa ollutkaan. Parantajakolli kuitenkin tiesi jo nyt naaraalle puhumatta, ettei tämä tulisi koskaan hyväksymään Kujakissayhteisöä kodikseen, eikä näin tekisi sen hyväksi muuta kuin välttämättömän. Aivan kuin Härmä.
Kanerva osasi metsästää ja taistella. Härmä ei muistanut koskaan kokeneensa nälkää Kanervan kanssa liikkuessaan, vaikka ei itse kehuttava saalistaja ollutkaan. Ja harvoin oli kukaan vihamielinen kissa päässyt kummankaan verta vuodattamaan. Kanerva tekisi osansa yhteisön jäsenenä. Oikeastaan hän pystyisi varmasti enempään kuin useimmat. Sitä Härmä ihmetteli, miksei Päivänsäde vain tehnyt Kanervasta suoraan parantajaa, olihan tämä taidokkaampi kuin kenties kukaan muu kissa maailmassa. Varmasti hyödyllisempi kuin Mesiläinen. Oli kuitenkin Kanervalle eduksi, ettei tämä joutuisi hoivaamaan muita – siinä hän vain ottaisi liian painavan taakan sydämelleen.
Kolmikko oli saapunut samalla Kujakissayhteisön pesän luo. Se ei näyttänyt tekevän vaikutusta Kanervaan, joka silmäili asumusta kuin hellepäivänä auringossa levännyttä riistaa. Hän oli metsien kasvatti ja metsien asukki, niin kuin Härmäkin oli ollut. Kolli oli tottunut kyllä kaksijalkalaan sekä tähän ränsistyneeseen rakennukseen, jota Kujakissayhteisö piti kotina ja turvapaikkanaan – mutta ei hän kummastakaan pitänyt. Täällä oli ikäviä hajuja, ilma oli raskasta ja likaista, maa kovaa ja vaarallisten otusten hallitsemaa. Metsässä oli vapaus.
He seisahtuivat sen ikkunan alle, josta tuohon synkeään pesään oli tie. Hetki tuntui oudolla tavalla juhlavalta.
//Pälvi?
KP-boosti käytössä
