Päivänsäde
//Kirjoittaja: EmppuOmppu
//Hahmon sijainti:
//Eloklaanin reviiri
Kharonin huoli sai minut entistä hätääntyneemmäksi – entä jos kuolema todella vartoi minua jossain aivan nurkan takana? Kun kumppanini yritti saada minua lähtemään mukaansa tapaamaan Härmää, tällä hetkellä yhteisön ainoaa parantajataitoista kissaa, en millään saanut itseäni ylös. Pelko ja epätoivo olivat naulinneet minut paikalleni, ja saatoin vain katsoa silmät kyyneleistä kosteina Kharonia, joka yritti patistella minua liikkeelle.
”Tuletko sinä?” Kharonin äänestä kuulsi turhautuminen. Mikäli en olisi ollut niin tolaltani, olisin käskenyt kollia varomaan äänensävyään. ”Jos emme selvitä mikä sinua vaivaa, sinä kuolet aivan varmasti!”
Hengitin ilmaa hitaasti ensin sisään, sitten ulos, minkä jälkeen nousin hieman kankealta tuntuville jaloilleni ja tassutin Kharonin vierelle. Otin Kharonista tukea lähtiessämme valumaan hitaanpuoleisesti takaisin leirin suuntaan, josta pelastus toivon mukaan löytyisi. Härmän oli parempi osata parantaa minut!
Leirissä ohitimme Keijukaisen ja Tyrskytiikerin, jotka keskustelivat jostakin lähellä Litteäkiveä. Kumpikaan ei näyttänyt tyytyväiseltä, mutta se ei ollut mitään uutta – kasvattivanhempani eivät olleet oikein koskaan tulleet toimeen keskenään, ja se oli asia, jonka kanssa olin saanut kasvaa pienestä pitäen.
Yritin pitää katseeni menosuunnassa ja näyttää mahdollisimman normaalilta. En halunnut Keijukaisen saavan tietää säälittävästä olotilastani, ennen kuin se oli aivan välttämätöntä. Jos todellakin olin kuolemassa, kertoisin asiasta vasta, kun olisin siitä satavarma.
Härmä oli löytänyt itselleen sopivan yösijan entisestä parantajan pesästä, jossa Eloklaanin parantajat olivat säilöneet yrttejä ja muita parannusvälineitä. Siellä haisi aivan kamalalta, joten ei ollut mikään ihme, ettei kukaan muu ollut halunnut asettua kyseiseen pesään Härmän lisäksi.
”Härmä!” kutsuin harmaata kollia astuttuamme Kharonin kanssa peremmälle hämärään onkaloon. Yrttien vahva löyhkä sai minut voimaan vielä huonommin, ja jouduin toden teolla kamppailemaan yrjötystä vastaan.
Heikossa valonkajastuksessa välähti silmäpari, ja pian Härmä asteli esiin varjoista. En jaksanut enää seistä huonovointisuudeltani, joten lysähdin istumaan.
”Härmä, olenko minä kuolemassa?” kysyin ähkäisten. ”Osaatko sinä auttaa minua? Oloni on aivan hirveä, enkä tiedä, kuinka pitkään jaksan enää!” Nojasin päätäni Kharonia vasten, joka seisoi toisella puolellani. Tunsin kumppanini hännän huiskivan puolelta toiselle levottomasti.
//Härmä (tai Kharon)? 🙁
