Päivänsäde
//Kirjoittaja: EmppuOmppu
//Hahmon sijainti:
//Kujakissayhteisö
Yritin pitää naamani peruslukemilla kuunnellessani Kharonin vastausta kysymykseeni. Suoraan sanottuna en ollut kuunaan kuullut mitään yhtä typerää, mutta koska tiesin Kharonin olevan varsin herkkä sielu, päätin tämän kerran pitää mölyt mahassani. En suinkaan tahtonut aiheuttaa välillemme yhtään enempää hankausta kuin oli tarpeen – yhteistyömme kun oli sujunut tähän asti mukavan kitkattomasti pienistä erimielisyyksistä huolimatta.
”Jahka tuhoamme Mesitähden, kenties se sinun Tähtiklaanisikin näkee, miten suuren virheen se on tehnyt tukiessaan sitä katinkuvatusta”, lausahdin tyynesti ja väläytin Kharonille pienen, rohkaisevan hymyn. Kharon nyökäytti päätään, mutta hän oli selvästi niin syvällä ajatuksissaan, ettei häneltä herunut hymyä takaisin.
”Ajattelin lähteä ulos partioimaan. Lähdetkö seuraksi?” kysyin samalla, kun venyttelin itseni seisomaan. Kharon näytti mietteliäältä.
”Mene sinä vain edeltä. Tulen perässä”, hän sanoi.
”Selvä”, vastasin vähän toista kulmaani kohottaen ja käännyin lähteäkseni. ”Nähdään pian”, huikkasin kollille vielä lapani yli, ennen kuin loikin matkoihini.
Ulkona odotti jälleen yksi uusi harmaa päivä. Sade sentään oli lakannut, mutta raskaan näköiset pilvet enteilivät uutta sadetta myöhemmäksi. No, tuskin viipyisin ulkona niin pitkään. Mikäli Kharon ei saisi hilattua luitaan ulos pian, ehtisin tehdä koko partiokierroksen ilman häntä. Toisaalta, se tuskin olisi haitannut laikukasta kollia. Tuskinpa hän nautti seurastani niin paljon, että halusi viettää jokaisen vapaan hetkensä kanssani.
Haistelin ilmaa ja etsin reitin, josta kujapartio ei ollut vielä kulkenut tämän päivän aikana. Keijukaisen ja muutaman muun hajut olivat yhä selvästi erotettavissa, vaikka näiden lähdöstä oli kulunut jo jonkin verran aikaa.
Kävelin eteenpäin sotkuisella kujalla, jossa lojui roskia ja metallisia jäteastioita hujan hajan. Kaksijalat ne sitten osasivat saada elinympäristönsä näyttämään ihan tunkiolta. Olihan kaksijalkalassa toki puhtaampiakin alueita, kuten puistot, mutta kujat ne jättivät hirveään kuntoon.
Loikkasin ketterästi kaatuneen roska-astian yli ja laskeuduin hiirenmitan verran ohi haisevasta roskaläjästä. Haju oli niin tyrmäävä, että se sai niskakarvani nousemaan pystyyn pelkästä puistatuksesta. Kiersin läjän selkä köyryllä ja korvat luimussa, toivoen, että haju ei ollut tarttuvaa.
”Ällöttävää”, jupisin itsekseni ja ravistelin turkkiani. Kun nostin katseeni eteenpäin, näin edessäni kolme vierasta kissaa, jotka tukkivat kujan toisen pään. Roskien lemu oli kaiketi kätkenyt heidän hajunsa minulta, enkä ollut tajunnut olla tarpeeksi valppaana. Voi läjä!
”Mitäs pentu täällä yksin hiippailee?” yksi kissoista, isokokoinen, punaruskea naaras, maukui hymyillen kylmästi. Hänellä oli yllättävän miellyttävä ääni, vaikka en pitänytkään sen uhkaavasta sävystä.
Korjasin ryhtiäni näyttääkseni itsevarmemmalta. Nämä kissat olivat kävelleet minun kotiini ja käyttäytivät jo kuin olisivat omistaneet sen – sellainen peli ei vedellyt sitten alkuunkaan.
”Olen tarpeeksi vanha kulkeakseni yksikseni, kiitos vain”, lausahdin takaisin kylmänviileästi ja levitin kasvoilleni yhtä kylmän hymyn kuin naaraalla. ”Satuittekin juuri sopivasti törmäämään minuun, Kujakissayhteisön seuraavaan johtajaan ja mahtavan Keijukaisen tyttäreen. Miksette siis tulisi mukaani ja esittelisin teille vähän paremmin kaunista kotiamme?” Katselin kissoja tyynesti ja yritin olla näyttämättä hermostuneelta. Juuri näin Keijukainenkin olisi hoitanut tämän tilanteen.
Kissat vilkuilivat vuoroin toisiaan ja minua supisten jotakin keskenään. Odotin kärsivällisesti heidän vastaustaan. Hyvällä tuurilla yhteisö saisi tänään kolme uutta jäsentä.
”Miten ystävällinen tarjous”, punaruskea naaras puhui taas ja astui tällä kertaa lähemmäksi minua. Pysyin paikoillani, vaikka aistin ilmapiirin muuttuneen entistä kireämmäksi. Kissat liikkuivat minua kohti hitaasti ja harkitusti. Naaras pysähtyi alle hännänmitan päähän naamastani. ”Me kyllä ottaisimme tämän teidän kotinne mieluusti itsellemme.”
Silloin kaksi muuta kissaa naaraan sivuilta syöksyivät kimppuuni. Väistin täpärästi hyökkäyksen loikkaamalla toisen kissan niskaan ja ponnistamalla siitä kolmikon taakse.
”Vikkelä kakara”, naaras murahti ja hyökkäsi tällä kertaa itse. Jouduin väistelemään kissan kynsiä toden teolla, sillä tämä oli yllättävän nopea.
”Yritin olla kiva”, sihahdin sivaltaessani kissaa kuonoon, ”mutta te tollot ette taida ymmärtää sellaisen päälle.”
Naaras ärjäisi hurjistuneena ja ryhtyi jakelemaan iskuja entistä ankarammin. Hän onnistui tyrmäämään minut iskällä naamaan, ja pian sain kaksi kätyriä kimppuuni. Toinen niistä upotti hampaansa kaulaani ja toinen lapaani. Yritin liikkua, mutta kaksikko oli lukinnut minut paikalleen.
”Sanoisin, että oli mukava tavata”, kuonostaan valuvaa verta nuoleskeleva naaras murisi matalalla äänellä, ”mutta silloin valehtelisin.” Tämä kohotti käpälänsä valmiina iskemään. Katseeni yritti kuumeisesti löytää jonkinlaista porsaanreikää ulos tästä tilanteesta, mutta se näytti toivottomalta. Ei minun kuulunut kohdata loppuani tällä lailla pahaisten kulkukissojen teilaamana!
Naaraan takaa kujalta kuului ärjähdys, ja samassa Kharon oli valkoisen ja harmaan pyörremyrskyn lailla kissan kimpussa. Kollin yllätyshyökkäys sai kimpussani olleet kaksi kissaa hämmentymään niin, että onnistuin huitaisemaan toista heistä silmään ja vapauttamaan itseni. En epäröinyt hetkeäkään käydessäni taistoon kaksikkoa vastaan.
Ensin upotin molemmat etutassujeni kynnet toisen kissan naamaa ja vedin ne tämän silmien yli hitaasti raastaen. Kissan suusta pääsi tuskan huuto, ja tämän toveri riensi apuun vimmalla. Tunsin sivalluksen takaraivossani ja pudottauduin odottamatta matalaksi. Hyökkääjä häkeltyi liikkeestäni sen verran, ettei tajunnut varoa käpäliään, ja kompastui minuun lennähtäen ylitseni toverinsa päälle.
Nopeilla ja harkituilla liikkeillä revin kissoilta kurkut aukit, mikä ei ollut kovin vaikeaa, sillä molemmat olivat niin pökerryksissä. Verta roiskahti päälleni ja se tahri turkkini. Käännyin katsomaan, miten Kharon pärjäsi taistelussa.
Kokonsa puolesta kolli näytti pärjäävän hyvin suurikokoista naarasta vastaan, mutta huomasin, että hän ei pysynyt tämän iskujen vauhdissa mukana ja näytti saaneen osumaa kuonoonsa.
Loikkasin vimmatusti sihisten naaraan kimppuun takaapäin ja ryhdyin raatelemaan kynsilläni tämän kylkiä. Naaras ärisi raivosta ja kivusta ja yritti karistaa minut selästään, mutta Kharon piti hänet kiireisenä edestä päin. Lopulta onnistuimme kukistamaan naaraan yhdessä, ja kujalle tuli odottava hiljaisuus.
Katselin veren tahrimaa maata hengästyneenä. Tällainen verilöyly, ja minkä takia? Jotta kolme potentiaalista jäsentä pääsisi hengestään, sillä olivat liian tyhmiä seuratakseen minua. Häntäni piiskasi turhautuneena ilmaa, kun käänsin katseeni taas Kharoniin.
”Kylläpä sinulla kesti”, murahdin ja nuolaisin verisiä rintakarvojani. ”Aina minä joudun tappelemaan tällaisia tomppeleita vastaan yksikseni.” Pudistelin päätäni mukamas pettyneenä.
Kumpikin meistä oli saanut haavoja ja ruhjeita taistelussa. Maassa oli sen verran paljon tummanharmaata karvaa, että uskoin kaulassani ja lavassani olevan pari karvatonta läikkää. Toivottavasti Arpi tai se uusi kissa, Härmä, osaisivat paikata meidät.
//Kharon?
//KP-boosti
