Kanerva
//Kirjoittaja: Auroora
//Hahmon sijainti:
//Kujakissayhteisön kaksijalkala
Kujakissayhteisö oli toivottanut Kanervan tervetulleeksi jo joitain kuita sitten. Kenties se oli hieman vahvasti sanottu, ei häntä ollut tänne erityisemmin toivottu tai haluttu eikä totisesti kukaan hänen peräänsä haikailisi, jos iäkäs naaras loppunsa kohtaisi tai jollain ilveellä onnistuisi pakoon pötkimään. Oli miten oli – pidetty, väheksytty, hyväksytty, epäilty tai mitä ikinä Kanerva näiden kissojen mielestä olikaan, täällä hän nyt heidän kanssaan eleli. Kaksijalkalan kapeat kujat eivät näyttäneet yhtään vähemmän ankeilta kuin sinä kohtalokkaana päivänä jona parantajatar tänne pakotettiin, mutta tutuiksi ne olivat tänä aikana ehtineet tulla. Kanerva ei koskaan tulisi mieltämään näitä kolkkoja seutuja kodikseen, mutta täällä hän kulki jo kuin olisi tänne syntynyt. Kartta hänen mielessään kehittyi päivä päivältä, hän muisti missä pihassa vaani vihainen koira, missä arka, mistä löytyivät parhaimmat kaksijalkojen jätteiden apajat ja mistä vehreimmät puistoalueet. Eivät ne vehreydessä vetäneet ollenkaan vertoja metsälle – Kanerva melkein sääli noita pensaita ja puita, jotka niin yrittivät olla kuin maaseudun sukulaisensa korkeisiin taivaisiin kurotellen mutta aina toiseksi kaksijalkojen rakennelmille jääden.
Sitten oli tietenkin Härmä. Härmä, joka kaiken tämän outouden keskellä yllättävästi tuntui kaikista vieraimmalta. Kanerva ei ollut koskaan enää kuvitellut näkevänsä kasvattiaan. Se ajatus sydämellään raskaasti painaen hän oli jättänyt tämän silloin kauan sitten, kun ei muutakaan ratkaisua keksinyt. Ei Kanerva olisi enää kauaa kyennyt valehtelemaan rakkaalle oppilaalleen, ja silloin hän olisi tämän joka tapauksessa menettänyt. Parantajanaaras ei ollut halunnut ryhtyä arpapeliin lopputuleman suhteen, ei hän voinut ennustaa, miten Härmä uutisen ottaisi vastaan. Kuinka hän olisi siihen reagoinut, jos olisi saanut tietää opettajan, luotetun toverin tappaneen viattoman emonsa? Kanerva ei halunnut tietää ja toivoi, ettei koskaan tuota tilannetta joutuisikaan kohtaamaan. Hän kuitenkin pelkäsi sen olevan edessä.
Härmää ei Kanerva nimittäin osannut enää lukea. Joskus hän oli tuntenut kollin läpikotaisin, nähnyt hänen pienistä eleistään tämän tunteet ja ajatukset. Pentuna Härmällä oli ollut tapana vääntää vitsiä, kun häntä pelotti. Vihaisena hän oli sulkeutunut, eikä mikään muu kuin aika ollut suonut apua. Nyt Härmä näyttäytyi Kanervalle outona hahmona. Hän ei ollut enää kissa, vaan kokoelma ominaisuuksia parsittuna hatarasti persoonan muotoon. Härmä oli ystävällinen, joskus avulias, mutta ei koskaan aito. Kanervan niskassa kihelmöi inhottavasti aina Härmän kanssa puhuessaan. Nuo harmaansiniset silmät, joissa joskus oli heijastunut syvä tunteiden kirjo, näyttäytyivät nyt kylminä lampina, jotka kuvastivat takaisin vain katsojansa.
Kanervaa kylmäsi mahdollisuus, että hänen lähtönsä olisi voinut aiheuttaa tämän. Hän kuitenkin tyynnytteli itseään: siitä oli kauan, kun hän lähti, Härmälle oli voinut sattua ja tapahtua matkan aikana kaikenlaista. Tämä ajatuspolku ei kuitenkaan helpottanut naaraan oloa, pikemminkin se sai hänet entistä surullisemmaksi. Mitä oli tapahtunut hänen hillitylle ja rauhalliselle mutta innokkaalle ja omistautuneelle parantajaoppilaalleen? Emonvaisto nyki Kanervaa Härmän suuntaan, mutta kolli ei antanut hänen päästä sisään. Eikä Kanerva ollut paljoa parempi. Härmä oli useampaan otteeseen kysynyt, mikä hänet oli saanut lähtemään, eikä Kanerva ollut kyennyt tarjoamaan mitään vastausta. Noina hetkinä hän oli nähnyt häivähdyksen siitä tutusta Härmästä, siitä hänen Härmästään, mutta Kanervan sulkeutuneisuus sammutti tehokkaasti uteliaan liekin tämän silmistä.
Kauaa hän ei voisi enää paeta. Kanerva oli tarpeeksi vanha ja viisas tunteakseen sen hetken koittavan, jona hän joutuisi paljastamaan itsensä. Häntä pelotti – ei pelkästään Härmän sydämen särkeminen, vaan myös se, mitä tämä kylmä, arvaamaton kummajainen tekisi hänelle.
