Keijukainen
//Kirjoittaja: Elandra
//Hahmon sijainti:
//Kujakissayhteisö
//TAISTELUTARINA (601 sanaa taistelusta=6TaP)
Ilmoille kajahtanut ulvahdus sai minut heräämään. Tunnistettuani huutajan Päivänsäteeksi, valpastuin silmänräpäyksessä. Ulkona oli yhä pimeää, joten tämän oli oltava tärkeää. Nousin nopeasti pystyyn ja pinkaisin ulos pesästämme, jatkaen sitten matkaa pensaikon lävitse leirimme avaralle pääaukiolle. Oli yhä yö, joten aukio oli synkkä kuin mikä. Väsyneet kujakissat olivat raahautuneet pesistään aukiolle kuulemaan Päivänsäteen sanaa. Tummanharmaa kasvattini oli kavunnut aukion keskustassa nököttävän litteän kiven päälle. Hänen ilmeensä oli vakava, kylmä ja saatoin nähdä, ettei kaikki ollut kunnossa. Päivänsäde ei ollut oma itsensä, jokin oli hullusti. Mieleni alkoi miettiä mahdollisia syitä sille, mikä oli saanut Päivänsäteen sellaiseksi. Oliko hän kohdannut eloklaanilaisia? Oliko joku kuollut? Kenties Kharon? Aivan, sitä kapista valkoturkkia ei näkynyt missään. Silmäni kapenivat ohuiksi viiruiksi, kun Päivänsäde viimein avasi suunsa.
Yön pimeydessä hän kertoi tummanpuhuvat silmänsä kiiluen, kuinka Kharon, Deimos ja Fornax olivat pettäneet meidät. Kurkustani alkoi kummuta matalaa murinaa. Olin aina tiennyt, ettei Kharoniin voisi luottaa. Minun olisi pitänyt kuunnella tarkemmin itseäni. Mutta jostain syystä vihani ei suuntautunut pelkästään Kharoniin ja muihin karkulaisiin. Osa siitä kohdistui myös Päivänsäteeseen, omaan tyttäreeni.
Hän oli ollut sokea. Vaikka olin varoittanut häntä, hän oli mennyt ja luottanut Kharoniin. Se oli todiste siitä, että rakkaus sai kissan hiirenaivoiseksi. Olin pettynyt. Päivänsäde oli tuottanut minulle valtavan pettymyksen. Jos Kharon todella oli loikannut Eloklaaniin, Mesitähti takuulla tiesi jo Päivänsäteestä ja kaikesta siitä, mitä me olimme suunnitelleet. Jos niin oli, tämä kaikki oli ollut turhaa. Kenties Eloklaanin verenhimoiset soturit olivat jo matkalla meidän leiriimme, valmiina tuhoamaan kaiken.
Olin niin uppoutunut ajatuksiini, että havahduin lopulta siihen, kun Päivänsäde pyyhälsi ohitseni sisään pesään. Ravistelin päätäni palatakseni takaisin tähän hetkeen ja syöksähdin tyttäreni perään. Hännänpääni nyki, kun astelin raadellulle sammalvuoteelle käpertyneen naaraskissan luokse.
“Päivänsäde”, lausahdin kylmällä äänellä saadakseni naaraan huomion. Päivänsäde väräytti korviaan, muttei vaivautunut nostamaan katsettaan minuun. Se sai minut ärsyyntymään entisestään. Häntäni heilahti vauhdilla puolelta toiselle ja otin askeleen lähemmäs tummaturkkista kujakissaa.
“Katso minua, kun minä puhun sinulle”, komensin terävästi, osoittamatta lainkaan myötätuntoa tai lempeyttä surevaa kissaa kohtaan. Tämä oli hänen oma vikansa. Empien Päivänsäde nosti kasvonsa sammalista ja käänsi itkuisen katseensa minuun. Hänen tummansiniset silmänsä kiiluivat pimeydessä ja vähän väliä naaras päästi ilmoille hentoa nyyhkytystä.
“Älä ole pikkupentu. Minähän varoitin sinua”, huokaisin turhautuneena ravistellessani päätäni, “ei tuo itku auta yhtään mitään. Meidän on toimittava nyt.”
Vaikka olikin pimeää, saatoin nähdä Päivänsäteen surun täyteisen katseen muuttuvan hämmentyneeseen.
“Meinasitko lähteä hakemaan Kharonia?”
Pudistin kylmänviileästi päätäni:
“En todellakaan. Pysykööt siellä minne onkaan mennyt, parasta hänen itsensä kannalta olisi pysytellä piilossa lopunelämäänsä. Me lähdemme nyt vierailulle Kuolonklaaniin.”
Päivänsäde nousi seisomaan huterien jalkojensa varaan.
“Eikö se voisi odottaa aamuun?” naaras tuhahti väsyneenä ja ravisteli päätään.
“Ei. Jos Kharon on vuotanut kaiken tietonsa niille kurjille eloklaanilaisille, meidän on toimittava nyt ja muutettava suunnitelmaa. Vaikka Mesitähti tietäisikin sinusta, sinä olet edelleen meidän salainen aseemme”, virnistys hiipi kasvoilleni puhuessani. Tämä sota päättyisi pian. Me tuhoaisimme Mesitähden tovereineen lopullisesti.
Päivänsäde oli lopulta suostunut lähtemään mukaani. Kun saavutimme viimein Kuolonklaanin leirin, hiljalleen nouseva aurinko oli jo värjännyt taivaanrannan vaaleanpunaiseksi. Auringon ensisäteet kajastivat kauniisti kaukaisuudessa kasvavien puiden latvojen lomasta. Astuin päättäväisin askelin tyttäreni edellä sisään piikkihernetunneliin, joka vei meidät aina Kuolonklaanin leirin karulle pääaukiolle saakka.
Kolkko, harmaa aukio oli hiljainen, vain muutama kuolonklaanilainen oleskeli aukion laitamilla yksikseen. Tietysti myös leirin sisäänkäynnin toisessa päässä oli vartija, joka asettui heti eteemme terävä katse kasvoillaan.
“Tulimme tapaamaan Henkäystähteä”, ilmoitin luoden tummaturkkiseen naaraskissaan halveksuvan katseen. Vaikka olimmekin liittolaisia, ei kukaan voinut pakottaa minua arvostamaan tai kunnioittamaan yhtäkään klaanikissaa. Saatoimme taistella samalla puolella, mutta en missään nimessä taistellut näiden kissojen vuoksi. Paikalle saapui myös toinen kuolonklaanilainen – tämä tulija oli vaaleanruskea keltasilmäinen naaras – joka katsahti kysyvästi klaanitoveriinsa.
“Käy hakemassa Henkäystähti”, vartiossa seisova pieni naaraskissa komensi ja käänsi sitten ruskean katseensa takaisin minuun ja Päivänsäteeseen.
Emme joutuneet odottelemaan kauaa, kun vaaleanruskea naaraskissa palasi takaisin ja ilmoitti meille kylmällä äänellä:
“Henkäystähti odottaa teitä pesässään.”
Tassutin häntä pystyssä kohti kaatunutta kuusta, ohitin sen ja kiersin sen takaa paljastuvan lammen. Lammen takana oli päällikön pesä, jossa saisimme kaikessa rauhassa keskustella Henkäystähden kanssa muuttuneista suunnitelmistamme. Kun astuin Päivänsäteen edellä hämärään pesään, kohtasin ensimmäisenä Henkäystähden vaaleansinisen katseen. Mikäli kolli oli juuri herännyt, hän osasi peittää sen yllättävän hyvin.
“Emme ole sopineet tapaamista”, raidallinen kolli tuhahti, kohotti vasemman etukäpälänsä ilmaan ja sipaisi sitä kielellään pari kertaa. Lupaa kysymättä istuuduin alas Kuolonklaanin päällikköä vastapäätä.
“Tuli muutama muuttuja matkaan”, ilmoitin rauhallisella äänellä, aivan kuin muuttujat olisivat olleet aivan pikkujuttuja. Henkäystähti siristi silmiään. Kaikki rentous katosi ja kolli näytti muuttuvan aivan kireäksi.
“Älä nyt näytä noin hermostuneelta, ei se ole mitään vakavaa. Meidän on vain vauhditettava tätä hommaa hieman ja muokattava suunnitelmiamme jonkin verran”, totesin silmiäni pyöräyttäen. Kaikki olisi ollut niin paljon helpompaa, jos minun ei olisi pitänyt tehdä kompromisseja tai suunnitella mitään näiden kuolonklaanilaisten kanssa.
“Kerro sitten mitä on tapahtunut”, kuolonklaanilaispäällikkö käski tylysti. Nyrpistin inhoten nenääni. Noinko vähän hän todella arvosti minua?
“Kerron kunhan ehdin, olin juuri menossa siihen”, puuskahdin päätäni pudistellen. Pidin pienen hiljaisuuden aivan täysin Henkäystähden kiusaksi. Vaikka me olimmekin liittolaisia, hän kuului yksiin inhokkikissoistani. En pitänyt siitä, että minun täytyi jakaa päätösvalta jollekin toiselle.
“Kharon, hänen veljensä ja poikansa ovat pettäneet Kujakissayhteisön, paenneet ja kaiketi liittyneet Eloklaanin riveihin. En tiedä, mitä hän on kertonut vai onko kertonut mitään, mutta on oletettava, että eloklaanilaiset tietävät Päivänsäteestä ja viimeisimmistä suunnitelmistamme”, asian kertominen oli vaikeaa. Henkäystähti näytti pettyneeltä, aivan kuin Kharonin karkaaminen olisi ollut minun syytäni! Olisin mielelläni lisännyt, etten ollut alunperinkään luottanut siihen kahjoon äkäpussiin, mutta se olisi saanut minut entistä huonompaan valoon. Siispä oli vieritettävä syy jonkun muun niskoihin. Ikävä kyllä se joku sai nyt olla Päivänsäde, sillä kyllähän tämä oikeastaan oli hänen syynsä:
“Päivänsäde ei ollut huomannut Kharonin suunnitelleen mitään. Minä en itse tuntenut sitä kissaa niin hyvin, että olisin voinut kertoa hänen halunneen paeta. Se kertoo siitä, miten taitava manipuloija Kharon oli, kun Päivänsädekään ei nähnyt hänen lävitseen.”
No niin, asia hoidettu, nyt vika ei ollut enää minun. Siispä pääsin siirtymään eteenpäin seuraavaan asiaan.
“Me voimme edelleen hyödyntää Päivänsädettä. Hän on murtunut Kharonin ja kahden muun paosta, joten voimme kertoa Mesitähdelle Päivänsäteen olevan panttivankina ja hänen haluavan myös liittyä Eloklaaniin. Kutsumme Mesitähden klaanineen sekametsään neuvottelemaan Päivänsäteen vapautuksesta ja sodan päättämisestä. Todellisuudessa kyse on väijytyksestä, joka aloittaa verilöylyn. Kun verilöyly on ohitse, jokaikinen eloklaanilainen on surmattu ja me pääsemme jättämään tämän kirotun metsän viimein taaksemme ja palaamaan kotiimme”, heilautin kepeästi häntääni, kuin olisin kertonut jotain mukavaa satua pienille pennuille. Kasvoillani oli omahyväinen virne, olin keksinyt kerrassaan loistavan suunnitelman!
Katsahdin nopeasti Päivänsäteeseen, joka nyökytteli hyväksyvästi päätään. Olin kertonut matkallamme Kuolonklaanin leiriin suunnitelman hänelle pääpiirteittäin. Kun vihreä katseeni kääntyi Henkäystähteen, minun oli vaikeampi tulkita hänen ilmettään. Raidallisen kollin kasvot olivat lähestulkoon ilmeettömät. Hän katsoi minua sillä tavalla kuin olisin juuri kertonut huonon vitsin. Mutta yllätyksekseni kolli ei ollutkaan ajatellut niin:
“Kai se voisi onnistua, jos sitä vähän hioo paremmaksi.”
Neuvottelimme pitkään, aivan liian pitkään, kunnes suunnitelma oli lopulta valmis. Päätimme, että verilöyly alkaisi seuraavan auringonnousun aikaan. Kävisin parin kujakissan kanssa pienen mutkan Eloklaanin leirissä ja ilmoittaisin halustamme sopia ja päättää tämä sota.
Kierot kuolonklaanilaiset eivät tarjonneet meille edes aamiaista, joten jouduimme lähtemään heidän leiristään tyhjin vatsoin. Päivänsäde vaikutti vaitonaiselta, mutta jokin hänessä sentään oli muuttunut sitten viime yön. Naaraan kasvoilla oli päättäväinen ilme, kun hän käveli perässäni kohti Kujakissayhteisön väliaikaista reviiriä. Naaras näytti siltä, että hän todella halusi tätä sotaa. Hän janosi kostoa Mesitähdelle, mutta kenties tummaturkkinen naaras halusi sitäkin enemmän kostaa Kharonille. Ei siinä, hänen tilanteessaan niin olisin minäkin halunnut. Kharon oli käyttänyt Päivänsädettä hyväkseen hankkiutumalla hänen suosioonsa ja sitten pettämällä pahimmalla mahdollisella tavalla.
Kun olimme palanneet Kujakissayhteisön väliaikaisleiriin, kerroin Yhteisön jäsenille nopeasti suunnitelmamme.
“Teillä on tämä päivä aikaa levätä ja hioa taistelutaitonne priimakuntoon. Huomenna auringon noustessa alkaa taistelu, joka toivon mukaan on lyhyt ja päättyy Mesitähden ja hänen kannattajiensa kuolemaan”, selitin yhtä rennosti kuin olisin ohimennen kertonut edellispäivän kuulumisia tuttavilleni. Kujakissayhteisön leirissä alkoi kuulua kuiskintaa, kun kissat alkoivat sulatella uutisiani. Laskeuduin alas Litteäkiven päältä ja kipaisin itselleni sen alla olevasta onkalosta tuoreen oravan. Päivänsäde oli kadonnut pääaukiolta kaiketi lepäämään, joten tyydyin aterioimaan aamiaiseni yksin.
Eloklaanin entisen leirin pääaukiolla alkoi käydä kuhina, kun kissat alkoivat puida tulevaa taistelua. Jossain vaiheessa Malvaruusu tassutteli luokseni ja keskeytti aamiaiseni. Nostin tylysti vihreän katseeni kilpikonnalaikukkaaseen naaraaseen.
“Tarkoittaako tämä sitä, että ymmärrät viimein potentiaalini ja päästät minut kanssanne ulos leiristä?” naaras kysyi kipakalla äänellä ja sipaisi nopeasti kielellään rintakarvojaan. Siristin silmiäni, niin tosiaan, en ollut miettinyt sitä asiaa lainkaan. Kohotin leukaani hieman ylöspäin ja nielaisin jo hetken pureskelemani oravan lihan päästäkseni vastaamaan Mesitähden tyttärelle. En missään nimessä luottanut häneen, mutta toisaalta Malvaruusun jättäminen leiriin saattaisi tuoda meille vain vaikeuksia. Jos hän jäisi, minun olisi jätettävä joku hänen seurakseen. Siinä olisi kaksi mahdollista taistelijaa vähemmän.
“Ei, en minä edelleenkään luota sinuun pätkän vertaa. Tämä on kuitenkin sinun onnenpäiväsi: saat todistaa olevasi minun luottamukseni arvoinen. Jos selviydyt taistelusta ja todistat todella olevasi Eloklaanin vihollinen, sinusta tulee täysivaltainen kujakissa. Mutta mikäli päätätkin pettää meidät, me tapamme sinut ja perheenjäsenesi hyvin, hyvin hitaasti ja kivuliaasti, jotta kadut tekojasi vielä kuolemasi jälkeenkin”, kasvoilleni hiipi huvittunut virnistys, mutta Malvaruusua ei naurattanut. Naaras pyöräytti vihreitä silmiään ylimielisen oloisena.
“Naurettavaa, että edelleen kaipaat jotain todisteluita. Mutta aivan sama, saat vielä nähdä kuinka korvaamaton minä olen”, Malvaruusu tiuskaisi leuka pystyssä, käänsi minulle selkänsä ja kipitti tiehensä. Päästin ilmoille turhautuneen murahduksen. Tuo naaras luuli itsestään liikoja.
Lepäsin aurinkohuippuun saakka, sillä yöuneni olivat jääneet melkoisen vähäisiksi. Kun aurinko oli huipussaan, palasin takaisin leirin pääaukiolle. Tarkoituksenani oli lähteä parin yhteisön jäsenen kanssa kohti Eloklaanin leiriä ja kertoa Mesitähdelle odottavamme heitä metsässä auringonnousun hetkellä. Yllätyksekseni ensimmäinen kissa, jonka pääaukiolla kohtasin oli Härmä. Kolli oli lähtenyt jo yli kuu sitten etsimään toveriaan, joka kuulemma voisi auttaa meitä sodassa. En jaksanut edes olla pettynyt, kun huomasin harmaaturkkisen kollin olevan yksin.
“Kuulin, että täällä ollaan lähdössä taistelemaan ilman minua”, kolli naukaisi hieman kysyvällä äänensävyllä, kaiketi varmistaakseen huhujen pitävän paikkansa.
“Ei sinulla ainakaan ole kuulossa mitään vikaa”, piikittelin virnistäen, kunnes vakavoiduin, “sinä et selvästikään löytänyt etsimääsi tai sitten se joku ei ollutkaan yhtä halukas taistelemaan kanssamme mitä väitit.”
Härmän kasvot pysyivät lähestulkoon ilmeettöminä. Hän ei näyttänyt vihamieliseltä, muttei sen koommin kovin iloiseltakaan.
“En löytänyt häntä, joten päätin palata takaisin yksin aivan kuten lupasinkin”, Härmä totesi rauhallisella äänellä. En voinut olla hymyilemättä. Oli ilo kuulla, miten uskollinen Härmä oli minulle ja Kujakissayhteisölle. Oli hienoa, että saatoin luottaa edes johonkuhun.
“Toivottavasti olet levännyt matkasi aikana, sillä saat luvan lähteä mukanani Eloklaanin leiriin. Käymme vaihtamassa pari sanaa Mesitähden kanssa”, sanoin ennen kuin Härmä ehti liueta paikalta. Kolli katsoi minua hetken hiljaa ja ilmeettömänä. En pitänyt siitä, etten tiennyt mitä toinen kissa ajatteli. Mutta Härmä ei kieltäytynyt, hän suostui mukisematta lähtemän mukaani.
Härmän lisäksi otin mukaani Järkäleloikan. Hän ei lukeutunut suosikkikissoihini, mutta ainakin mustanharmaa kolli otti mukisematta käskyjä vastaan, ja mikäli asiat Eloklaanin leirissä eivät sujuisi kuin olin suunnitellut, ainakin mukanani oli kaksi taistelutaitoista kissaa. Emme me eloklaanilaisille pärjäisi, mutta tarpeen tullen voisin jättää Härmän ja Järkäleloikan taistelemaan keskenään eloklaanilaisia vastaan ja liueta itse paikalta. Heidät minä olin valmis uhraamaan koska tahansa, sillä tärkeintä oli minun selviytymiseni.
Kävelin kahden kollikissan edellä rajamerkkien yli nummille. Malvaruusu oli kertonut meille melko tarkasti Eloklaanin leirin sijainnin. Meidän täytyi vain kulkea joen vartta pitkin niin kauan, kunnes joki haarautuisi. Sen jälkeen ylittäisimme tälle puolen jäävän joenhaaran ja suuntaisimme lähimmälle kukkulalle. Sen laelta löytyisi Eloklaanin uusi leiri. He huomaisivat meidät kyllä korkealta kukkulalta ennen kuin pääsisimme kyllin lähelle, mutta se ei haitannut. Luotin siihen, etteivät eloklaanilaiset uskaltaisi tappaa meitä. Kertoisimme asiamme rauhanomaisesti ja lähtisimme takaisin omalle reviirillemme. Sen jälkeen ainoa vaihtoehtomme oli toivoa, että Mesitähti nappaisi syötin ja saapuisi ilmoitetulle paikalle ennen seuraavaa auringonnousua.
Päivä oli melko synkkä. Paksu pilvipeite oli peittänyt vaaleansinisen taivaan ja verhonnut taakseen lähes kaiken auringonvalon. Aamupäivästä oli satanut, joten mää oli märkä ja pehmeä. Pitkät ja kosteat ruohonkorret hipoivat turkkiani. Tiesin sen olevan kastunut ennen kuin pääsisimme Eloklaanin leirille asti. Tämä oli yksi niistä asioista, mitä minä inhosin kaksijalkalan ulkopuolella: pitkä ja märkä kasvillisuus, joka sotki ja kasteli turkkini. Eikä märkä nurmikaan tuntunut hyvältä käpälieni alla. Kaikki tuntui taas vaihteeksi olevan aivan todella, todella huonosti. Ellei minulla olisi ollut tehtävä kesken, olisin kääntynyt välittömästi takaisin ja ilmoittanut muille, että minä en tällaisella säällä ulos menisi.
Kun olimme ylittäneet joen, nenääni alkoi tulvahdella läjäpäin eloklaanilaisten ällöttäviä hajuja. Se oli mielestäni selvä merkki siitä, että olimme lähellä heidän leiriään. Koko matka oli taittunut hiljaisuuden vallitessa. Onnekseni Härmä ja Järkäleloikka eivät olleet mitään hölösuita, sillä en juuri nyt olisi jatkanut mitään ylimääräistä jaarittelua.
Katsahdin kahta kukkulaa, jotka häämöttivät edessämme. Mikäli Malvaruusun kertomus piti paikkansa, vasemmalla oleva kukkula oli Eloklaanin leiri. Johdatin kaksi muuta kujakissaa perässäni kohti kukkulan rinnettä. Päästyämme lähemmäs kukkulaa, huomasin muutaman kissan ravaavan sen loivaa rinnettä alaspäin suoraan meitä kohti. Se ei tullut minulle yllätyksenä, että meidät oli jo huomattu. En pysähtynyt, mutta hidastin tahtiani hieman. Kun kolme eloklaanilaista olivat päässeet kahden ketunmitan päähän meistä, he pysähtyivät. Kolmikon keskellä, hieman muita edempänä, seisoi tabbykuvioinen kollisoturi. Hänen jäänsiniset silmänsä olivat kaventuneet ohuiksi viiruiksi ja kissan kasvoilla oli ilme, joka paljasti hänen inhonsa meitä kohtaan. Tämä oli samainen soturi, jota vastaan olimme taistelleet rajakahakassa.
“Tulemme rauhassa, suotta näytätte noin vihaisilta”, lausahdin kepeällä äänellä ja kohtasin tummanruskean kollin katseen, “minulla on tärkeää asiaa Mesitähdelle.”
Kissa näytti empivän. Hän vilkaisi vierellään seisovia klaanitovereitaan, kunnes sanoi toiselle:
“Laventelitaivas, käy hakemassa Mesitähti tänne.”
Valkoturkkinen naaras teki työtä käskettyä. Kun hän käänsi meille selkänsä ja lähti tassuttamaan kohti kukkulan lakea, luulin hetken katselevani Mesitähden selkää. Se antoi minulle epäilyksen siitä, että naaras oli kaiketi Mesitähden jälkeläisiä – kenties Päivänsäteen sisarus tai muu sukulainen. Se kapinen kolli tosiaan lisääntyi kuin sienet sateella. Ties millaisen taistelijajoukon hän oli jo tämän sodan aikana ehtinyt siittää. Olin varautunut siihen, että kohtaisimme taistelussa enemmän pikku-Mesitähtiä kuin olin odottanut.
Oli melko kiusallista odotella, että tuo valkoturkkinen naaras sai tehtävänsä suoritettua. Siinä me seisoimme kukkulan edessä ja katselimme toisiamme aivan hiljaa. Hiljaisuus oli piinaava, mutta täytyi myöntää, että mielestäni tämä tilanne oli oikeastaan aika huvittava. Olisin halunnut lohkaista jotakin hauskaa, mutta aika loppui kesken. Kukkulan rinnettä alaspäin tassutti kaksi valkoturkkista kissaa, joista toinen oli Mesitähti ja toinen naaras, joka oli hetki sitten lähtenyt hakemaan päällikköään.
Eloklaanilaispäällikön ilme oli vakava ja epäileväinen, aivan kuten olin odottanutkin.
“Etkö aio viedä meitä leiriisi?” kysyin loukkaantuneena. Vihreäsilmäinen kolli pudisteli päätään:
“Ymmärrät varmasti, etten voi luottaa teihin ja hyviin aikeisiinne. Voimme aivan hyvin puhua tässä.”
Nyrpistin tympääntyneenä nenääni, vaikkei kollin vastaus oikeasti yllättänyt minua. Vain hiirenaivo olisi päästänyt meidät sisään leiriinsä. Siispä tyydyin tähän ja menin suoraan asiaan:
“Minulla on syytä epäillä, että kolme kujakissaa on liittynyt sinun klaanisi riveihin.”
Mesitähti siristi silmiään, muttei vastannut mitään. Hänen ilmeensä pysyi vakavana, mutta sain varmistuksen sille, että olimme olleet oikeassa Kharonin ja kahden muun kollin suhteen. Muussa tapauksessa Mesitähden kaltainen, niinkin “hyväsydäminen” ja “oikeudenmukainen” kissa olisi kyllä paljastanut, ettei hän tiennyt mistä puhuin.
“Niinpä niin, eli olen siis oikeassa. En tiedä mitä Kharon on suurella suullaan ehtinyt lörpötellä, mutta todellisuudessa minua ei oikeastaan edes kiinnosta. Haluan sinun vain tietävän, että sinun pentusi, jonka vuodenaikoja sitten kidnappasimme on elossa ja oikein hyvässä kunnossa – ainakin toistaiseksi. Kharonin lähtö tuhosi Päivänsäteen täysin, ja nyt hänestä ei ole enää minulle mitään hyötyä. Siispä minulla on sinulle tarjous. Tahdotko kuulla sen?” kysyin kylmällä äänellä, katse niin ilmeettömänä kuin vain saattoi. Mesitähti oli silminnähden yllättynyt. Hän avasi suunsa ja yritti sanoa jotakin, mutta änkytykseksihän se meni. Selvästikään Kharon ei ollut kertonut Päivänsäteestä, mutta väliäkö tuolla. Se ei kaataisi suunnitelmaani.
“Kä-kärsämöpentuko? Elossa? Millainen tarjous?” Mesitähti sönkötti kuin mikäkin surkimus. Hänen viimeisetkin uskottavuuden rippeet rapisivat pois viimeistään nyt. Tämä kolli ei ollut mitään. Hän oli kurja ketku, joka oli muita huijaamalla ja omaa upeuttaan esiin tuomalla onnistunut pääsemään siihen asemaan missä hän nyt oli.
“Jos haluat häntä siksi kutsua niin kyllä, sinun Kärsämöpentusi on elossa. Hän on menettänyt viimeisetkin järjen rippeensä, enkä minä tarvitse häntä enää mihinkään. Hän itse on ilmaissut tahtonsa siirtyä Eloklaanin riveihin, mutta ymmärtänet varmasti, etten voi noin vain luopua hänestä. Jos siis tahdot tyttäresi elossa kotiin, saavut huomenna ennen auringonnousua Sekametsässä olevalle aukiolle joesta itään päin. Otat mukaasi jokaisen Eloklaanin soturin, oppilaan sekä parantajat. Paikalla teitä odottavat lisäkseni muut Kujakissayhteisön jäsenet ja sinun rakas tyttäresi. Olen valmis neuvottelemaan vaihtokaupoista, sillä ymmärrät varmasti, etten voi lopettaa tätä sotaa ja antaa Päivänsädettä ihan noin vain”, puheenvuoroni venähti tarpeettoman pitkäksi, mutten välittänyt. Mesitähti kuunteli tarkkaavaisesti ja antoi minun puhua rauhassa.
“Millaisista vaihtokaupoista sinä puhut?” Mesitähti pohti mietteliäänä. Olin jo niin syvällä valheiden verkostossa, ettei yksi pieni lisävalhe tuntunut missään:
“Sellaisista, joissa kenenkään ei tarvitse menettää henkeään. Näiden vaihtokauppojen jälkeen sota on Kujakissayhteisön osalta ohi ja me lähdemme metsästä lopullisesti.”
Mesitähti näytti mietteliäältä. Hänen häntänsä heilahteli levottomasti puolelta toiselle ja kollin katse harhaili vähän väliä minusta jonnekin kaukaisuuteen.
“No, mieti ihan rauhassa. Ellette ole paikalla auringonnousun aikaan, minä tapan Päivänsäteen”, totesin kylmänviileästi häntääni heilauttaen. Mesitähti ei ehtinyt sanoa mitään, kun käänsin tälle jo selkäni. En ikipäivänä olisi uskaltanut vastaavanlaisessa tilanteessa kääntää selkääni Henkäystähdelle, mutten uskonut Mesitähden kykenevän käymään kimppuuni. Minulla oli hallussani jotain, jota hän kipeästi halusi. Jos hän olisi nyt käynyt kimppuuni, hän varmasti itsekin tiesi, ettei saisi tytärtään koskaan takaisin.
Ohitin Härmän ja Järkäleloikan ja viitoin heidät perässäni takaisin kohti jokea. Kuulin kahden kollin askeleet takanani, mutten muita ylimääräisiä. Eloklaanilaiset olivat päästäneet meidät lähtemään.
Loppupäivän kulutin leirissä oleskellen ja Päivänsäteen kanssa keskustellen. Kävimme vielä kertaalleen läpi kaiken sen, mitä ennen auringonnousua tulisi tapahtumaan. Päivänsäteen tehtävänä olisi aluksi esittää surkeaa panttivankia, joka epätoivoisesti tahtoisi takaisin synnyinklaaniinsa. Kun Eloklaani olisi paikalla, Kuolonklaanin jäsenet hiipisivät esiin piiloistaan ja piirittäisivät vihollisemme. Paljastaisimme Mesitähdelle tämän olleen huijaus.
Kun aurinko alkoi laskea, siirryimme Päivänsäteen kanssa pesäämme. Nukuimme kaksin ylätasolla nyt, kun Kharon oli loikannut Eloklaanin riveihin. Minun oli vaikeaa nukahtaa. Tuleva taistelu pyöri mielessäni taukoamatta. Tiesin, ettei Mesitähti luovuttaisi noin vain. Taistelu tulisi olemaan vaikea meille kaikille. Pahimmassa tapauksessa Kujakissayhteisö heikentyisi niin, että takaisin kotiin pääsisi vain kourallinen kissoja. Mutta minä olin päättänyt, etten kuolisi. En luovuttaisi ennen kuin näkisin Mesitähden elottoman ruumiin edessäni ja varmistaisin, ettei se kirottu Tähtiklaani antaisi hänen enää nousta koskaan jaloilleen.
“Etkö sinäkään saa unta?” Päivänsäteen naukaisu havahdutti minut pois ajatuksistani. Käänsin hämärässä katseen tyttäreeni ja pudistelin päätäni.
“Olen haaveillut tästä koko ikäni, joten tuskin on ihme etten kykene nukkumaan. Olemme nähneet niin paljon vaivaa tämän kaiken eteen, että meidän on onnistuttava ja voitettava Mesitähti”, nau’uin kireällä äänellä. Nyt vasta huomasin, kuinka hermostunut olin. Se ei sopinut minulle, ei kaltaiseni ylväs johtaja voinut olla näin hermostunut tällaisessa tilanteessa. Miksi minä edes olin hermostunut? Kyllähän me nyt yhden kapisen Eloklaanin voittaisimme.
“Minä lupaan, että teen kaikkeni onnistumisemme eteen. Me ansaitsemme kostomme ja Mesitähti ansaitsee kuoleman”, Päivänsäde lisäsi kylmällä äänellä. Väläytin naaraalle tyytyväisen virneen. Voi kuinka paljon arvostinkaan tyttäressäni sitä, että hän oli minun puolellani. Joku toinen olisi saattanut uskoakin Mesitähden likaiset valheet, mutta Päivänsäde oli erilainen. Hän tulisi seisomaan minun rinnallani loppuun saakka ja jonain päivänä hän olisi Kujakissayhteisön ylväs johtaja. Hän oli ainoa kissa, jonka käpäliin uskalsin luottaa minun Yhteisöni.
Loppupeleissä en saanut juurikaan nukuttua. Ilta ja yö menivät pitkälti vuoteessa pyöriessä. Jossain vaiheessa minä luovutin ja lähdin ulos leiristä Päivänsäteen kanssa. Tyttäreni saalisti oravan, jonka jaoimme hiljaisessa metsässä. Sää vaikutti oikein mukavalta. Pilvet olivat siirtyneet pois sinisen taivaan tieltä ja erotin puiden latvojen lomasta kirkkaan tähtitaivaan. Metsässä ei juurikaan tuullut, joka olisi meidän etumme. Mitä vähemmän tuulta, sitä pienemmällä todennäköisyydellä eloklaanilaiset haistaisivat metsään piiloutuneet kuolonklaanilaiset.
“Suunnitelman toteutus alkaa pian, kun taivas alkaa kirkastua”, Päivänsäde huomautti tasaisella äänellä, kun olimme saaneet oravan syötyä. Katsahdin naaraaseen ja nyökäytin päätäni.
“Minä vain odotan, että pääsen pois tästä metsästä. Pian tämä kaikki on ohi ja me pääsemme palaamaan takaisin kaksijalkalaamme”, se taisi olla ensimmäinen kerta, kun puhuttelin kaksijalkalaa meidän kaksijalkalanamme, enkä minun. Se oli Päivänsäteen perintö, joten myös hänen omistuksessaan.
“Minäkin odotan sitä”, harmaaturkkinen naaras totesi rauhallisella äänellä, “pääsemme aloittamaan kokonaan uuden elämän ilman murheita Mesitähdestä tai mistään muustakaan.”
Nyökkäsin ja kohtasin tyttäreni tummansinisen katseen. En uskonut voivani koskaan sanoa ääneen sitä, kuinka paljon rakastin Päivänsädettä, mutta halusin jollain muulla tavalla välittää sen hänelle. En hetkeäkään uskonut meidän kaatuvan taistelussa, mutta halusin hänen tietävän, että minä luotin häneen.
“Päivänsäde”, aloitin hitaasti saadakseni naaraan poiskääntyneen katseen takaisin itseeni, “kun kostomme on toteutunut, minä tahdon sinun ryhtyvän Kujakissayhteisön johtajaksi. Minun tavoitteeni oli kasata Yhteisö ja kostaa Mesitähdelle. Olen uurtanut niin paljon, ettei haittaisi lainkaan, jos saisin viettää viimeiset vuodenaikani sinun neuvonantajanasi ja apunasi. Minä uskon sinuun.”
Kenties ensimmäistä kertaa koskaan, kasvoillani oli aidosti lämmin ja rakastava hymy, joka kuitenkin katosi nopeasti minun vakavoituessani. En voinut näyttää liikaa tunteita, sillä tiesin niiden tekevän heikoksi. Vaikka luotinkin tyttäreeni, en halunnut paljastaa hänelle kaikkea mitä tunsin häntä kohtaan.
Päivänsäde näytti yhtä aikaa silminnähden liikuttuneelta, onnelliselta ja otetulta. Koko keskustelu tuntui menevän minun makuuni liian imeläksi, joten päätin kääntää aiheen nopeasti muualle, jättämättä Päivänsäteelle aikaa vastata aiempiin sanoihini:
“No niin, eiköhän sitten aleta palaamaan takaisin. Kuolonklaanilaiset saapuvat varmasti aivan pian leiriimme.”
Kun aamu alkoi hiljalleen valjeta, olimme jo asemissa pienellä aukiolla. Kujakissayhteisön jäsenet olivat asettuneet vieri vieren sirppimäiseen muodostelmaan aukion pohjoiselle reunalle, ja minä ja Päivänsäde istuimme aukion keskustassa. Tyttäreni oli vääntänyt kasvoilleen surkean ilmeen ja hän kyyhötti maassa mahdollisimman surkean näköisenä. Ellen olisi tiennyt paremmin, olisin oikeasti voinut luulla hänen olevan panttivanki.
Juuri ennen auringonnousua erotin suuren kissajoukon lähestyvän meitä nummien suunnalta. Eloklaanilaiset kävelivät puiden lomassa päällikkönsä johdattamana. He katselivat meitä epäilevät ilmeet kasvoillaan, mutta Mesitähden katse oli vakava, oikeudenmukainen ja rauhallinen. Kun hän näki Päivänsäteen, hänen virheistä silmistään paistoi sääli ja sokea rakkaus.
*Typerä kolli*, ajattelin mielessäni katsellessani Mesitähteä. Kun eloklaanilaiset olivat viimein päässeet aukiolle, he asettuivat lähekkäin toisiaan ja katsoivat meitä. Ellen ollut väärässä, paikalla tosiaankin oli jokainen eloklaanilaissoturi ja -oppilas. Yllemme laskeutui piinaava hiljaisuus. Kukaan ei sanonut yhtään mitään.
Ainoat äänet, jotka rikkoivat metsään laskeutuneen hiljaisuuden olivat lintujen kepeä, kaunis viserrys ja puiden oksien kahina. Jostain syvemmältä metsästä kuului rasahdus, enkä ollut varma kuuluiko se jollekin kuolonklaanilaiselle vai metsän eläimelle.
Sää suosi meitä, sillä taivas oli edelleen pilvetön. Hento tuulenvire tuli nummilta päin. Se seikkaili puiden lomassa ja leikitteli myös hetken minun lyhyellä turkillani. En olisi kestänyt, jos olisin joutunut taistelemaan keskellä rankkasadetta tai muuten vain surkealla säällä. Tämä sopi minulle paremmin kuin hyvin.
“Mukavaa, että pääsitte kaikki paikalle”, lausahdin voimakkaalla äänellä ja annoin katseeni vaeltaa Mesitähdestä hänen kurjiin alaisiinsa. Kun katseeni osui Kharoniin, hänen veljeensä ja poikaansa, tunsin suunnatonta inhoa. Hän oli pettänyt meidät ja nyt hän seisoi edessämme vihollisen riveissä kuin ei olisi koskaan ollutkaan osa Yhteisöä. Tiesin, ettei tyttäreni jättäisi tässä taistelussa petturikolleja rauhaan. Tarpeen tullen olin valmis muistuttamaan häntä siitä, mikä hänen tehtävänsä todella oli. Meidän kohteemme oli Mesitähti, ei Kharon, Deimos tai Fornax.
“Et antanut meille vaihtoehtoja”, Mesitähti vastasi vakaalla äänellä ja käänsi katseensa maassa kyyhöttävään Päivänsäteeseen, “kerro ehtosi.”
Pidin pienen hiljaisuuden ja väänsin kasvoilleni virnistyksen.
“Oikeastaan, minä muutinkin mieleni”, lausahdin dramaattisesti virnuillen. Mesitähti näytti pettyneeltä. Eloklaanilaisten kesken alkoi käydä supinaa, kun kissat alkoivat katsella ympärilleen. Kuolonklaanilaiset olivat onnistuneet piirityksessään. Nyt Eloklaanin jäsenet olivat loukussa meidän ympäröimänämme.
“En voi ymmärtää, kuinka helppo sinua on huijata, Mesitähti. Miten kaltaisesti kissa on koskaan päässyt klaanipäälliköksi, kun uskot ihan kaiken mitä sinulle sanotaan? En minä tahdo sopia kanssasi, eikä Päivänsäde ikipäivänä liittyisi sinun riveihisi. Se kyllä oli totta, että tämän kohtaamisen jälkeen sota on ohi. Kun tämä on ohi, sinä ja kirottu klaanisi olette mennyttä. Me kostamme sinulle kaiken sen pahan, mitä olet tehnyt. Ihan turha näyttää noin surkeaa naamaa, tämä kaikki on sinun aikaansaannostasi”, sähähdin väläyttäen valkeita hampaitani. Kynteni olivat uponneet pehmeään, multaiseen maahan ja karvani olivat nousseet pystyyn. Minä olin valmis. Tätä hetkeä olin odottanut koko elämäni ajan. Henkäystähti oli aiemmin kertonut haluavansa sanoa pari sanaa ennen taistelun aloittamista, ja raidallinen kolli olikin jo astelemassa häntä pystyssä luokseni. Hänen varjonaan käveli mustaturkkinen naaraskissa, jonka tunnistin Pimentovarjoksi. Mutta tämä oli minun taisteluni. Minä en suostunut luopumaan siitä kunniasta, joten päätin muuttaa suunnitelmia lennosta. Päästin ilmoille kovaäänisen ulvaisun, joka oli kujakissoille merkki lähteä taisteluun. Kun sirppikuun muodostelmassa olevat kujakissat lähtivät johdollani raivokkaasti ulvoen syöksymään kohti kolme kertaa yhtä suurta kissajoukkoa, ei Henkäystähdellä ollut vaihtoehtoja. Jos me kuolisimme, ei Kuolonklaani voisi voittaa tätä taistelua yksin. Kuulin, kuinka Henkäystähti komensi klaaninsa jäsenet hyökkäämään. Taistelu oli alkanut.
Ensimmäiseksi tähtäimeeni pääsi Mesitähti. Hänen klaanitoverinsa yrittivät epätoivoisesti syöksähdellä päällikkönsä eteen, mutta yksitellen kujakissat raivasivat tieltäni jokaisen vastustajan. Mesitähti ei paennut. Hän komensi klaanitoverinsa taistelemaan viimeiseen hengenvetoon asti klaaninsa puolesta.
Syöksähdin nopeasti kohti kollia, jonka olin edelliskerralla voittanut taistelussa ylivoimaisesti. Nyt tilanne olisi eri, kun mukana olisi läjäpäin kissoja, jotka takuuvarmasti yrittäisivät tulla väliimme. Tämä taistelu ei ollut vain minusta kiinni. Minun olisi yritettävä saada Mesitähti ja Päivänsäde pois taistelukentältä, jotta saisimme taistella rauhassa.
Yritin iskeä kynteni vasten Mesitähden kasvoja, mutta kolli onnistui väistämään liikkeeni. Hän syöksähti sivuun, muttei edelleenkään aikonut paeta. Hän oli typerä, kun ei pelännyt minua. Oli silkkaa typeryyttä häneltä lähteä haastamaan minua, kun oli jo kerran hävinnyt. Mesitähden taidot eivät olleet läheskään tasoani ja hänen olisi itsekin pitänyt ymmärtää se.
//Kaikki taisteluun osallistuvat saa jatkaa.
KP-boosti käytössä
