Roska
//Kirjoittaja: Elandra
//Hahmon sijainti:
//Tuntematon alue
Keijukainen oli ilmoittanut, että lähtisimme matkaan kohti klaaneja. Yhteisön tarkoituksena oli päästä klaanien luokse ja tappaa Mesitähti, koska tämä oli joskus kauan sitten lähes tuhonnut koko yhteisön. En oikein tiennyt, mitä mieltä olin koko suunnitelmasta. Kuka jaksoi kantaa kaunaa niin kauan jotakin aivan tuntematonta kissaa kohtaan? Päivänsädekin oli pää viidentenä jalkana menossa tappamaan kissaa, josta oli kuullut vain tarinoita. Noh, minut oli kuin olikin valittu mukaan matkalle, enkä pistänyt sitä lainkaan pahakseni. Pääsisinpä ainakin tutustumaan täysin erilaiseen maailmaan, jonne olimme saapuneet poistuttuamme kaksijalkalasta.
Jo pelkästään liikkuminen oli aivan erilaista metsässä kuin kaksijalkalassa. Täällä ei ollut kaksijalkoja, hirviöitä eikä sen enempää koiriakaan. Ukkospolkujakaan en ollut nähnyt sen jälkeen, kun olimme jättäneet kaksijalkalan taaksemme. Metsän pohja oli pehmeä ja se tuntui aivan eriltä kuin ukkospolkujen kovat pinnat. Siellä täällä tosin lojui teräviä risuja ja pikkukiviä, joiden päälle astuminen tuntui inhottavalta. Olin nopeasti oppinut välttelemään niitä, sillä en halunnut loukata itseäni heti matkan ensimmäisenä päivänä. En ollut ainoana kissana yllättynyt siitä, että Keijukainen oli ottanut Sulkavirran ja Ruskalinnun mukaamme. Kenties johtajalla oli jotakin suunnitteilla kaksikon varalle, sillä he olivat iso riski, jos he pääsisivät karkuun klaanien luona. Koko suunnitelma olisi mennyttä, jos kaksikko kävisi paljastamassa sen Mesitähdelle, jonka ystävä Ruskalintu kuulemma oli.
“Pysähdytään tähän”, Keijukainen naukui joukon edestä isoon ääneen, ja käskystä koko poppoo pysähtyi kuin seinään.
Aurinko oli jo aikaa sitten ohittanut huippunsa ja metsässä alkoi hiljalleen hämärtää. Minun jalkojani särki, koska en ollut koskaan kävellyt näin pitkää matkaa kerralla, saati sitten tällaisessa ympäristössä. Liikkuminen metsässä oli paljon vaikeampaa kuin kaksijalkalan kujilla.
Olimme keskellä metsää, enkä oikein osannut sanoa ympäristöstä mitään syytä, miksi Keijukainen oli päättänyt pysähtyä juuri tähän. Kaikkialla näytti aivan samalta; alastomat puut tönöttivät vieri vieren ja siellä täällä oli varpuja, pensaita ja muuta aluskasvillisuutta. Kenties johtaja itsekin oli niin väsynyt, ettei vain jaksanut enää tarpoa täällä kylmässä viimassa keskellä ei mitään.
“Osa porukasta saa lähteä saalistamaan, ja loput jäävät kasaamaan meille suojaa, jossa nukumme tämän yön”, Keijukainen kertoi ja silmäili kohtuullisen kokoista kissaporukkaa mietteliäänä. Yritin siirtyä vierelläni seisovan Tyrskytiikerin taakse, jotta olisin mahdollisimman huomaamaton. En olisi pistänyt pahaksi, jos Keijukainen unohtaisi minut ja jättäisi minut ilman tehtävää. Voisin lähteä pienelle tutkimusretkelle metsään ja palatessani kukaan ei varmasti edes tajuaisi, että olin ollut poissa.
“Tyrskytiikeri, Järkäleloikka, Kharon, Deimos ja Nefiri hoitavat saalistamisen. Loput jäävät tänne ja alkavat urakoida suojan kanssa. Minä ja Päivänsäde valvomme tänne jäävien työtä. Saalistajat, palatkaa ennen pimeää takaisin. Jos myöhästytte, saatte rangaistuksen”, Keijukainen naukaisi terävällä äänellä. No, ainakaan en joutunut saalistamaan, ajattelin mielessäni. Toisaalta, eipä minusta olisi siinä hommassa ollut apua. Olin kaksijalkalassa saanut joskus rotan jos toisenkin kiinni, mutta metsässä saalistaminen oli minulle täysin uusi juttu. Saalistajat katosivat nopeasti metsän siimekseen, kun me muut jäimme seisoskelemaan aloillemme. Ensimmäisenä uurtamaan alkoivat yllätyksekseni Sulkavirta ja Ruskalintu.
“Voisimme asettua tuonne kuusen oksien alle nukkumaan. Voimme suojata sitä hieman risuilla ja lehdillä ympäriltä, jotta puhuri ei pääse palelluttamaan meitä”, Sulkavirta naukaisi rauhallisella äänellä ja viittoi katseellaan jonkin matkan päässä nököttäviä kuusia. Keijukaisella tai Päivänsäteellä, eikä sen koommin muillakaan tuntunut olevan mitään raidallisen naaraan ehdotusta vastaan. Sulkavirta vaikutti siltä, että hän todella tiesi mitä teki. Hänestä kyllä huomasi, että kissa oli kokenut metsäkissa, toisin kuin moni muu yhteisön jäsen. Epäonnekseni harmaanruskean kissan katse pysähtyi juuri minuun. Hänen ilmeensä oli melko neutraali, eikä hänen äänessäänkään ollut lainkaan negatiivista sävyä:
“Roska, sinä voisit tulla minun ja avukeni etsimään sammalia. En usko, että saan poistua muiden näköpiiristä ilman yhteisön virallista jäsentä.” Inhosin sitä, miten myös muiden katseet kääntyivät minun mustaan turkkiini. En halunnut aiheuttaa mitään kohtausta, joten nyökkäsin vain nopeasti. Todellisuudessa minua ei kiinnostanut pätkääkään pesän rakentaminen tai sammalien etsiminen. En ollut edes varma, miksi me etsimme niitä, mutta kaipa se selviäisi minulle ajan kanssa. Lähdin kevein askelin Sulkavirran perässä kauemmas muista, jotka jäivät kaivelemaan metsän pohjalta risuja ja lehtiä suojaamaan kuusten alusta.
“Onpa mukavaa olla taas metsässä. Kaksijalkalat ovat viehättäviä, mutta kyllä metsä vie ehdottomasti voiton!” Sulkavirta naukaisi reippaasti ja vilkaisi minua. Kohautin lapojani, sillä en tiennyt mitä siihen olisi pitänyt vastata. Minä pidin kaksijalkalasta. Toki metsä vaikutti mielenkiintoiselta ja tutustuin siihen mielelläni, mutta se tuntui paljon turvattomammalta kuin kaksijalkala.
“Oletko sinä aiemmin käynyt metsässä?” Sulkavirta ei luovuttanut, vaan yritti selvästi viritellä jonkinlaista keskustelua.
“En”, vastasin pikaisesti ja käänsin katseeni pois raidallisesta naaraasta. Olisin kovasti halunnut tietää enemmän metsässä elämisestä ja kaikesta, mitä Sulkavirta oli elämänsä varrella kokenut, mutta ajatus kyselemisestä sai minut ahdistumaan. En halunnut olla kissa, joka uteli kaikkea kaikelta. Sellaiset jäivät helposti muiden mieleen, mutta minä olin mieluiten huomaamaton. Sillä tavalla pysyisin parhaiten turvassa.
“No niin”, Sulkavirta naukui, kun saavuimme vihreän sammalmättään luokse, “kerätään tästä sammalta niin paljon kuin saamme, ja viedään ne muiden luokse. Minä opetan sinulle, kuinka se tehdään.”
Olimme saaneet kerättyä ihan kivasti sammalta, ja palasimme sitten muiden luokse kantaen sitä niin paljon kuin vain pystyimme. Jouduimme tekemään kaiken kaikkiaan muutaman reissun, ennen kuin sammalia oli Sulkavirran mukaan tarpeeksi. Kun vietin aikaa Sulkavirran kanssa, hän kertoili ohimennen itsesään, eikä minun tarvinnut edes kysyä! Entinen kuolonklaanilainen opetti, kuinka sammalista tehtiin vuoteita. Samalla hän selitti, miten klaanissa he olivat pentuina tehneet sammalista pieniä palloja ja pelanneet niillä jonkinlaista peliä nimeltä sammalpallo. Vastailin lähinnä vain nyökäten, mutta vaiteliaisuuteni ei näyttänyt haittaavan Sulkavirtaa, kun hän huomasi minun kuuntelevan tarkkaavaisesti. Hän kertoi minulle veljestään ja siskostaan, jotka elivät kuulemma vielä Kuolonklaanissa. Toisin kuin minä, Sulkavirta vaikutti olevan hyvin läheinen pentuetovereidensa kanssa ja suruissaan siitä, että oli jättänyt heidät ja lähtenyt matkalleen. Minä olin vain iloinen siitä, että sisaristani vain yksi oli lähtenyt riesakseni matkalle kohti klaaneja.
Kun vuoteet oli tehty, muutkin alkoivat olla valmiita. Kuusten oksien alle oli rakennettu pienet muurit oksista, risuista ja lehdistä, jotta kylmä tuuli ei pääsisi sisään. Yhteen kohtaan oli jätetty pieni sisäänkäynti, josta mahtui kerrallaan yksi kissa ulos ja sisään.
Aurinko oli laskenut, ja näköjään myös saalistajat olivat palanneet saalistusreissultaan. Sulkavirta näytti kyllästyvän seuraani ja hän kipitti takaisin Ruskalinnun luokse. Minua ei haitannut jäädä yksin. Kissat kerääntyivät saalistajien luokse ja katselivat kuolleita pikkueläimiä, jotka oli kasattu maahan lähelle kuusia. Keijukainen asteli röyhkeästi kissajoukon läpi saaliiden luokse ja valikoi itselleen hiiren.
“Huolehtikaa, että kaikki saavat syödyksi”, naaras tokaisi ja siirtyi kauemmas syömään omaa ruokaansa. Päivänsäde asettui saaliskasan eteen ja silmäili sen ympärillä norkoilevia kissoja.
“Näyttäisi siltä, että nämä riittävät juuri ja juuri meille kaikille”, naaras tokaisi ja alkoi jakamaan saaliita muille. Jotkut joutuivat jakamaan saaliinsa, ja epäonnekseni minä olin yksi heistä. Päivänsäde laski minun eteeni oravan ja sanoi, että saisin jakaa sen Hyökyaallon kanssa. Vilkaisin inhoten veljeäni, joka tallusteli jo minua kohti. Sanaakaan sanomatta haukkasin ensimmäisen palan oravasta. Suuni täyttyi sen karvoista, joten syljin ne inhoten ulos. Olin pari kertaa aiemmin syönyt kuollutta eläintä, eikä minulla ollut oikeastaan mitään pahaa sanottavaa niistä. Ainoa epämiellyttävä kohta eläimissä oli karva. Täytyi nähdä pieni työ, että pääsi maistamaan mehukasta lihaa.
En pitänyt siitä, että Hyökyaalto yritti aloittaa keskustelua kanssani syödessämme. Hän kyseli, miten olin viihtynyt metsässä, ja yritin vastata mahdollisimman lyhyesti:
“Ei valittamista.”
Kolli yritti jatkaa keskustelua puhumalla siitä, että haluaisi opetella saalistamaan, mutta en vaivautunut vastaamaan mitään. Onnekseni orava oli nopeasti kaluttu, ja pääsin siirtymään hyvän etäisyyden päähän veljestäni. Keijukainen määräsi yöksi kissoja vartioon niin, että kaksi kissaa vartioivat kerralla ja yö jaettiin kolmeen osaan. Olin iloinen, kun naaras ei passittanut minua yövartioon. Minua vähän kauhistutti, miten yö tulisi menemään. En ollut koskaan nukkunut muualla kuin vanhassa kaksijalanpesässämme, ja metsässä tuntui nyt jo olevan hyytävän kylmä. Kuusien alle nukkuisimme tiiviisti toistemme lähellä, ja sekin ahdisti minua. Olisin halunnut oman tilani ja pysytellä mahdollisimman kaukana muista.
