Tyrskytiikeri
//Kirjoittaja: EmppuOmppu
//Hahmon sijainti:
//Kujakissayhteisö
//TAISTELUTARINA (716 sanaa = 7TaP)
Puun juurakossa liikahti jokin. Siristin silmiäni hämärässä ja yritin saada selvää, mikä se oli. Maistoin kielelläni veren metallisen maun, johon sekoittui myös aavistus nummen tuoksua. Viimeistään kuullessani varoittavan murinan kumpuavan juurakossa piileksivästä otuksesta tajusin kyseessä olevan eloklaanilainen, joka oli paennut metsään parantelemaan haavojaan.
Muussa tapauksessa olisin varmaankin lähtenyt paikalta ja jättänyt haavoittuneen kissan rauhaan, mutta tässä eloklaanilaisessa oli jotakin tuttua. Kurkkuani alkoi yhtäkkiä kuristaa, kun silmäni vähitellen tottuivat metsän vähäiseen valoon ja tunnistivat juurakossa kyyristelevän mustavalkoisen soturinaaraan, jonka jäänsinisissä silmissä roihusi tuli.
”Kuutamolaine?” henkäisin hädin tuskin kuuluvalla äänellä. Murina lakkasi kuin seinään, ja kissa hiipi pois varjoista karvojaan epäluuloisesti pörhistellen.
“Sinä taas”, sisareni ääni oli tyly, mutta hän ei vaikuttanut enää yhtä halukkaalta tappamaan minut kuin viimeksi nähdessämme. “Olet varmastikin tyytyväinen, kun onnistuitte huijaamaan meidät kaikki tänne sotaanne varten.”
“En minä tällaista halunnut”, kiirehdin naukumaan, vaikka tiesin, että minun oli turha puolustella tekojani enää tässä vaiheessa. Olin omalta osaltani syyllinen tähän karmeaan verenvuodatukseen, aivan se ja sama mitä mieltä olin tästä sodasta nyt. “Tai en ainakaan enää.”
Kuutamolaineen silmät painuivat viiruiksi, kun hän tarkasteli minua, kenties yrittäen arvioida, puhuinko totta. Silmäillessäni häntä vaivihkaa huomasin hänen turkistaan puuttuvan isoja tuppoja karvaa. Aiemmin havaitsemani veren haju oli peräisin naaraan tuoreista haavoista, jotka olivat värjänneet tämän mustavalkoisen turkin valkoiset kohdat punaisiksi. Panin myös merkille, että tämä hädin tuskin pystyi seisomaan omin avuin.
“Olet loukkaantunut”, sanoin ikään kuin se ei muka olisi ollut ilmiselvää.
Kuutamolaineen tuhahdus oli täynnä halveksintaa. “Aijaa? En olekaan huomannut.”
“Anna minun auttaa sinua”, pyysin, vaikka tiesin, ettei naaraalla ollut yhtäkään hyvää syytä luottaa minuun. Ensin olin valehdellut hänelle siitä, kuka oikeasti olin, ja nyt olin tuonut itse kuoleman kajahtaneen kissayhteisön johtajan muodossa hänen perheensä luo. Ei ollut epäillystäkään siitä, kelle vuoden surkeimman veljen palkinto kuului.
“Jos haluat todella auttaa, käy käskemässä sitä sekopäistä ystävääsi keräämään kaverinsa ja läksimään takaisin sinne, mistä on tullutkin.” Kuutamolaineen silmät välähtivät vihaisesti, ja hän lysähti lopulta istumaan rasittuneena.
“Keijukaista ei noin vain komennella, hän saa aina tahtonsa läpi – tavalla tai toisella”, murahdin kynsiäni käyristäen ja käänsin katseeni hetkeksi siihen suuntaan, missä kissat kävivät yhä taistelua aukiolla. Keijukainen oli epäilemättä tälläkin hetkellä Mesitähden kimpussa ja yritti kiihkeästi vuodattaa kaikki tämän yhdeksän henkeä ulos tästä saadakseen viimein kostonsa.
Kosto. Sen perässä olin juossut kaikki nämä viimeiset vuodenajat. Sen voimalla olin noussut joka aamu ylös vuoteesta ruokkiakseni sitä lisää vihalla ja katkeruudella. Pitkään olin kuvitellut olevani oman elämäni herra, vaikka todellisuudessa minusta oli vain tullut omien negatiivisten tuntemuksieni sätkynukke. Miten sokea olinkaan ollut.
“No niin varmasti saa, kun hänellä on ympärillään tuollaisia selkärangattomia katinkuvatuksia, jotka hyppäisivät hänen käskystään vaikka kielekkeeltä.” Kuutamolaineen sanat osuivat ja upposivat. Tavallisesti olisin sivaltanut takaisin samalla mitalla, mutta tällä kertaa en jaksanut enää puolustella itseäni. Tiesinhän itsekin, että minusta oli tullut Keijukaisen alaisuudessa täysin selkärangaton pelkuri.
“Minä voin saalistaa sinulle”, yritin yhä tarjota apuani sisarelleni, mutta tämä vain pudisteli päätään.
“Pärjään kyllä omin avuin”, naaras puuskahti ja nousi seisomaan, varmaankin osoittaakseen minulle tarkoittavansa sanojaan. Hän katsoi minua hetken, ja olin näkevinäni hänen katseessaan häivähdyksen myötätuntoa. “Mutta jos haluat auttaa jotakuta, auta ensin itseäsi.” Sen sanottuaan Kuutamolaine lähti nilkuttamaan ohitseni metsikköön.
Emmin hetken ennen kuin käännähdin ympäri ja mau’uin naaraan perään: “Kuutamolaine, olen pahoillani. Ihan kaikesta.”
Mutta Kuutamolaine ei pysähtynyt, ainoastaan hänen suuntaani vaivihkaa värähtävät korvansa viestivät, että tämä oli kuullut anteeksipyyntöni.
Poikkelehdin taistelukentällä etsien epätoivoisena Järkäleloikan jykevää hahmoa kymmenien kissojen joukosta. Rukoilin Tähtiklaanilta, että tämä olisi yhä elossa ja täysissä voimissaan. En olisi kestänyt sitä, jos kollille olisi sattunut jotakin.
Esi-isät taisivat kuulla rukoukseni, sillä aivan vahingossa satuin törmäämään kumppaniini, joka oli juuri ajanut eloklaanilaisen aukion yli metsään. Järkäleloikan kuono käännähti minua kohti ja tämän silmät kiiluivat vaarallisesti, kunnes tämä tunnisti minut. Helpotus valtasi minut.
“Seuraa minua”, viitoin kumppanini mukaani ja kiirehdin taistelevien kissojen tieltä syrjemmäksi. Johdatin Järkäleloikan kauemmaksi metsään ja pysähdyin vasta kun olin varma, ettei lähistöllä ollut muita Yhteisön jäseniä. Asia, jonka olin aikeissa ottaa puheeksi kollin kanssa oli sellainen, että se ei saanut kantautua Keijukaisen korviin.
“Haluan lähteä täältä”, ilmoitin Järkäleloikalle käännyttyäni.
Järkäleloikka kohotti hämmentyneen oloisena kulmiaan. “Lähteä?”
Nyökkäsin nopeasti, irrottamatta katsettani kollin sinisistä silmistä. “Niin, lähteä. Lähteä tästä taistelusta, lähteä Yhteisöstä. Haluan aloittaa uuden elämän jossakin kaukana Keijukaisesta ja tästä tuhoon tuomitusta kostosaattueesta – sinun kanssasi.” Odotin sydän pamppailen kumppanini vastausta. Jos Järkäleloikka haluaisi jäädä Yhteisöön, en tiennyt, mitä tekisin, sillä en voinut enää kuvitella elämääni ilman kollia, mutta en myöskään halunnut pysyä lopunikääni Keijukaisen juoksupoikana Yhteisössä.
//Järksy?
