Aave
//Kirjoittaja: Lonkero
//Erakko | Klaanien lähialueet
Ilma oli pimeää ja kaikkialla haisi pullottava tomu. Aave tarkasteli kaninkolonsa seinän epämääräisiä juovia, jotka punoutuivat hänen sielunsa saavuttaessaan kiemurteleviksi yksisuuntaisiksi metsäpoluiksi, joiden varrella oli vain ja ainoastaan ahdistavia askeleiden alla pyöriviä pyöreitä kivipyörylöitä. Hän horjahteli ja hoippui kuin kissanmintusta juopuneena ja silmät mustina lautasina kuin pimeässä, eikä halustaan huolimatta voinut kuin edetä hänet mukaansa napanneen kivivirran viemänä ja toivoa saavuttavansa joskus tasaisen maan. Vaikka toisaalta mitä sillä oli väliä mitä Aave ahdistuksissaan, hänen vartensa väristessä ja veren kuivuessa uomiinsa kissan sisällä nousseessa ahdistuksen helteessä, tahtoikaan. Hän oli mitätön maan otus, joka toimi suuremman suurlähettiläänä ja teki sen, mitä hänen täytyi kaikessa mitättömässä mitättömyydessään ollakseen edes vähän avuksi särkyneelle kokonaisuudelle, jonka ehjänä pitäminen ja ylläpito oli yksinkertaisesti kaiken elinehto. Mutta sinä matosena mikä hän oli, hän vain jatkoi kaivautumistaan yhä syvemmälle kulmikkaan maan väliin ja tunsi mullantäyteisen hurmionsa kasvavan. Kaikki kävi järkeen! Täydellistä, kuten aina. (paitsi silloin kun kaikki tuntui epätäydelliseltä) Vai oliko tämä sittenkin sellainen epätäydellisyyden hetki? Kaikki oli yhtäkkiä hyvin epäselvää. Hänen kulkemansa polku, väylä, maahan painettu kurvi olikin jatkuvasti yksi ja sama. Kaikki olikin yhteisöllisyyden ympyrä. Aave ei selviäisi kuninkaallisesta tehtävästään yksin. Mutta kehen Aave saattoi luottaa näin epävarmoina aikoina, kun kuka tahansa saattoi olla vihollinen? Sitä hän ei voinut lukea seinän uomista. Hänen olisi vain seurattava vaistoaan. Harmi vain, että multa oli tainnut tukkia sen.
//Tästä tarinasta tuli erittäin outo, mutta Aave on sen verran pimeä kissa, että se tarvii vähän psykedeeliä tarinoihinsa XD
