Kalle
//Kirjoittaja: Elandra
//Kotikisu | Klaanien läheinen kaksijalkala
Kalle loikoili väsyneenä kiipeilypuussaan ja katseli pesän valkoista kattoa. Oli jo aamu, mutta Kalle ei saanut unen päästä kiinni tietäessään, että kaksijalat heräisivät pian. Kotikisu oli riehunut koko yön ja yrittänyt herättää kaksijalkojaan leikkimään, mutta aivan turhaan. Tylsät kaksijalat olivat vain nukkuneet kuten joka yö. Kallen mielestä öisin oli hauska leikkiä, kun oli pimeää ja aivan hiljaista. Kalle oli juoksennellut yöllä ympäri kaksijalanpesää ja päästellyt hauskoja murahduksia aina, kun tämä hyökkäsi punaisen hiirilelunsa kimppuun. Pieni, punainen hiiri oli kotikisun lempilelu, sillä se oli juuri sopivan kokoinen suuhun laitettavaksi. Kalle usein kantoi leikin päätteeksi lelun kaksijalkojensa luokse, jos he vaikka tahtoisivat myös leikkiä sillä. Mutta usein kaksijalat vain heittivät sen pois niin, että Kalle joutui aina uudelleen ja uudelleen viedä sen heidän luokseen, kunnes kolli kyllästyi.
Kotikisun korvat nousivat pystyyn ja tämän sininen katse käännähti kaksijalkojen nukkumishuoneen suuntaan. Kalle kuuli linnunlaulua, joka tarkoitti kaksijalkojen heräämistä! Kolli ei oikein tiennyt, miten kaksijalat olivat saaneet lintuparat pienien, littanoiden esineiden sisään. Usein linnut lauloivat esineissä aamuisin, jonka jälkeen kaksijalat hiljensivät linnut. Innoissaan Kalle kapusi alas puustaan ja rynnisti kovaäänisesti maukuen nukkumispaikan ovelle.
”Hyvää huomenta!” kolli riemuitsi, kun naaraskaksijalka käveli häntä vastaan. Kaksijalka kumartui Kallen tasolle ja sanoi jotakin kaksijalkojen kielellä, silittäen samalla Kallen kaulaa. Kotikisun kurkusta pääsi kovaäänistä kehräystä, eikä hän olisi halunnut kaksijalkansa lopettavan. Mutta kuten aina, rapsutukset loppuivat aikanaan. Naaraskaksijalka nousi ylös ja käveli huoneeseen, jota Kalle kutsui märäksi paikaksi.
”Älä jätä minua!” Kalle mourusi ja kipitti kaksijalkansa perään. Huoneen sisäänkäyntinä toimiva valkoinen ovi oli mennyt kiinni, mutta Kalle tiesi saavansa sen auki, sillä hänen kaksijalkansa harvoin vetivät ovea kiinni asti. Kolli työnsi tassunsa oven väliin ja vetäisi sen auki. Hän varmisti, ettei märkä paikka ollut märkänä. Vaaleaturkkinen kotikisu oli liian hidas, sillä ovi sulkeutui hänen kuononsa edestä, jolloin kolli joutui avaamaan sen uudelleen.
”Miksi sinä et auta minua?” Kalle kysyi päästessään viimein varovaisin askelin sisään märkään paikkaan, joka nyt oli kuiva. Kaksijalka istui valkoisen asian päällä ja Kalle kuuli lorinaa. Kolli astui varovaisesti kauemmas kaksijalasta peläten, että tämä yrittäisi pestä Kallen. Sitten kaksijalka nousi ylös ja löi valkoisen asian kannen kiinni. Joskus kun kansi oli ollut auki, Kalle oli kurkistanut sinne: säiliö oli ollut täynnä vettä, joten kotikisu oli pysynyt siitä mielellään kaukana. Kalle käveli kaksijalkansa luokse ja puski kuonollaan sen karvatonta jalkaa samalla kehräten kovaäänisesti.
”Minä olen nälkäinen, voisitko sinä ruokkia minut?” Kalle kysyi mouruten, mutta kaksijalka ei vastannut. Ilokseen Kalle kuuli askeleita huoneen ulkopuolelta.
”Oi! Saisinkohan viimein ruokaa?! Anteeksi, minun täytyy nyt lähteä”, Kalle huikkasi naaraspuoliselle kaksijalalle ja kiiruhti ulos märästä paikasta. Hän näki uroskaksijalan astuneen ulos nukkumispaikasta ja suuntaavan parhaillaan kohti ruokapaikkaa!
”Onnenpäivä!” Kalle riemuitsi ja juoksi kaksijalkansa pitkien jalkojen sekaan. Uroskaksijalka tokaisi jotakin väsyneenä Kallelle, joka alkoi pyydellä ruokaa kovaäänisesti. Kaksijalka varoi potkaisemasta jaloissaan pyörivää kissaa kävellessään ruokakaapille. Hän antoi Kallelle mitä maukkaimman aamiaisen, jota kolli alkoi mielissään syömään.
Kalle oli syönyt niin keskittyneesti, ettei ollut huomannut kaksijalkojen tekevän taas lähtöä. Kun kolli oli saanut maukkaan aamiaisensa viimeisteltyä ja nuoltua ruokakuppinsa aivan kiiltäväksi, hän nosti päänsä ylös ja kuunteli tarkkaavaisesti.
”Voi ei!” Kalle parahti, kun hän kuuli kaksijalkojensa häärivän paikassa, jossa heidän ulkoturkkinsa olivat. Kotikisu kiiruhti nopeasti kaksijalkojensa luokse ja katsoi heitä pettyneinä. Kaksijalat olivat jo ulkoturkit päällä valmiina jättämään Kallen taas ypöyksin koko päiväksi..
”Ettehän te taas jätä minua, ettehän? Minä olisin halunnut viettää tämän päivän teidän kanssanne!” Kalle huokaisi ja käveli kaksijalkojensa luokse. Naaraskaksijalka kumartui taas kissan tasolle ja veti Kallen lähemmäs itseään. Hän koukkasi kotikisun syliinsä ja halasi Kallea kovasti. Se tuntui mukavalta, ja Kalle alkoi taas kehrätä. Hän hieroi poskeaan kaksijalan sileää poskea vasten onnessaan. Uroskaksijalkakin silitti naaraan sylissä olevaa Kallea, joka nautti täysin rinnoin saamastaan huomiosta.
Onni loppui taas lyhyeen, kun Kalle laskettiin maahan. Kaksijalat tokaisivat hänelle jotakin, jonka jälkeen he avasivat ulos vievän oven ja jättivät kissaraasun ypöyksin tyhjään kaksijalanpesään.
Hetken ajan surullinen Kalle istui oven edessä toivoen, että kaksijalat palaisivat takaisin. Mutta kun askeleet ulkoa vaimenivat, Kalle tiesi odottamisen olevan turhaa. Kaksijalat palaisivat vasta pitkän ajan kuluttua, joten Kallen olisi keksittävä itselleen puuhaa.
”Hmm, ehkäpä Myy on ulkona. Voisin mennä etsimään häntä”, kolli naukui itsekseen ja lähti kipittämään kohti tarhaansa. Hän loikkasi hieman lyhyeksi jäävällä loikalla kohti ikkunalautaa. Kolli jäi roikkumaan siihen etukäpäliensä varaan ja joutui vetämään kaikilla voimillaan itsensä kokonaan ikkunalaudalle. Sitten kolli astui ulos ikkunassa olevasta kissanluukusta ikiomaan tarhaansa. Kalle pörhisteli paksua turkkiaan päästyään kylmään ulkoilmaan.
”Hyi, onpa kylmä!” Kalle sanoi irvistäen. Hän vilkaisi vielä kerran sisälle siltä varalta, etä kaksijalat olisivatkin palanneet takaisin. Kolli näki vain tyhjän pesän, joten hän loikkasi alas ikkunalaudalta ja käveli ulkokiipeilypuunsa luokse. Puu oli paljon pienempi ja huterampi kuin sisällä oleva puu, mutta kyllä se etenkin viherlehtisin kelpasi nokosten ottamiseen. Kalle työntyi puun takana olevasta raosta ulos tarhasta ja vilkuili vielä varovaisesti ikkunan suuntaan. Kaksijalat suuttuisivat hurjasti, jos he tietäisivät Kallen olevan yksin ulkona!
Joskus ne mokomat olivat pukeneet Kallelle päälle inhottavan kangaspalan ja yrittäneet viedä Kallen siinä ulos. Kolli ei ollut suostunut liikahtamaankaan, sillä hän oli tuntenut olonsa niin nöyryytetyksi. Eivät kissat tarvineet kaksijalkojen tavoin ylimääräisiä turkkeja päälleen!
Kalle oli innoissaan päästyään pihalle, vaikka ilmat olivatkin kylmenneet. Muutaman päivän ajan taivaasta maahan oli satanut valkoista höttöä, eikä Kalle ollut vielä päässyt tutkimaan sitä. Höttö oli kadonnut maasta, mutta edelleen siellä täällä oli pieniä valkoisia kohtia. Kotikisun katse käännähti kirkastuvalle taivaalle. Muutamat kimmeltävät valot loistivat yhä taivaalla, mutta ne katoaisivat pian aamun edetessä.
”Mrrauh!” Kalle sanoi loikkiessaan kohti valkoista läjää. Hän pysähtyi käpälät liukuen liukkaalla nurmikolla kasan eteen ja katseli sitä kummissaan. Kolli kokeili sitä etutassullaan, mutta veti käpälänsä nopeasti pois.
”Kylmää ja märkää, ei kiva!” Kalle tokaisi inhoten ja läimäisi käpälällään läjää. Kolli halusi kysyä Myyltä, mitä ihmettä se valkoinen höttö oli. Hän kiersi sen ja juoksi pihan toisella laidalla olevaan pensasaitaan. Kalle työntyi pensasaidan läpi sen toiselle puolelle Myyn pihalle.
”Myy?! Oletko sinä täällä?” vaalea kotikisu huhuili naapuriaan. Myyn kaksijalkojen pesä oli samanlainen kuin Kallenkin, tai ainakin ulkoa päin. Kalle ei ollut koskaan päässyt käymään Myyn kaksijalanpesän sisällä. Molemmat pesät olivat väriltään punaisia ja niissä oli mustat katot. Mutta Myyllä ei ollut ulkotarhaa, vaan hänen kaksijalkansa laskivat hänet ulos aina kun Myy niin halusi. Kalle ilahtui nähdessään mustaturkkisen naaraskissan astuvan esiin pesän seinustalla olevan ruusupensaan takaa. Kollikissa ravasi iloisena ystävänsä luokse.
”Oletko sinä ollut taas koko yön ulkona?” Kalle ihmetteli kovaan ääneen ja katsoi vanhempaa naaraskissaa silmät suurina. Lämpimässä viihtyvä Kalle ei käsittänyt, miten Myy uskalsi olla yöt ulkona!
”Olen. Tulepas tänne, niin näytän sinulle mitä sain kiinni”, Myy tokaisi lämpimällä äänellä ja viittoi Kallen perässään ruusupensaan taakse. Vaaleaturkkinen kolli kiersi ystävänsä perässä pensaan. Ilmassa leijaili maukas tuoksu! Pian Kalle huomasi sen tulevan kuolleesta hiirestä, joka makasi kaksijalanpesän seinän ja ruusupensaan välissä. Kallen silmät suurenivat.
”Vau! Ihanko itse sen saalistit? Kävitkö sinä metsässä asti?” Kalle ihmetteli haltioituneena ja nuuhkaisi herkulliselta tuoksuvaa jyrsijää. Myy nyökytteli päätään.
”En mennyt kovin syvälle metsään, mutta saalistin sen itse. Ei se ole niin vaikeaa, voin joskus opettaa sinuakin”, Myy kehuskeli. Kalle henkäisi:
”Ihanko totta? Nytkö? Voisitko opettaa minua nyt? Ole niin kilttiii!” Kalle anoi ja loikki innoissaan Myyn ympärillä.
”Seis! Rauhoitu Kalle, tuollainen käytös ei ole sopivaa hienolle kissalle”, mustaturkkinen naaras naukaisi tiukalla äänellä ja katsoi Kallea tuimasti. Kotikisu katsoi pahoitellen vanhempaa kissaa ja yritti rauhoittua, mutta se oli vaikeaa, kun Kalle oli niin innoissaan.
”Koska sinä voisit opettaa minua?” Kalle kysyi nyt rauhallisemmalla äänellä, mutta kollin hännänpää nyki yhä innostuksesta. Nyt Myyn kasvoille levisi tuttu, lämmin hymy. Se merkitsi sitä, että vanhempi naaras oli tyytyväinen Kallen käytökseen.
”En ainakaan tänään, koska olen kauhean väsynyt. Jos tahdot, voit syödä tuon hiiren, minä syön mielummin kotikisun muonaa, eikä kaksijalatkaan koskaan tahdo syödä heille saalistamiani eläimiä”, Myy huokaisi päätään pudistellen. Kalle ei ollut uskoa korviaan! Saisiko hän lisää ruokaa? Onnenpäivä! Kolli innostui taas, mutta nyt hän yritti vähän peitellä sitä.
”Tietysti tahdon! Minulla on kaamea nälkä”, Kalle intoili ja veti hiiren lähemmäs itseään, ettei Myy muuttaisi mieltään ja päättäisi itse syödä saalistaan. Nyt se oli Kallen ruoka, eikä hän jakaisi sitä kenenkään kanssa!
Kalle säpsähti, kun hän kuuli kaksijalanpesän oven aukeavan. Se päästi kovaäänisen narahduksen, jonka jälkeen kaksijalka astui ulos ovesta. Vaalea kotikisu kuuli, kuinka kaksijalka huusi jotakin.
”Minun on mentävä, kaksijalkani kaipaavat minua. Nähdään taas, Kalle”, Myy tokaisi ystävällisellä äänellä ja kipitti kaksijalkansa luokse. Kalle odotti, että kaksijalka oli sulkenut oven perässään.
’Voi ei! Unohdin kysyä valkoisesta hötöstä’, Kalle ajatteli surkeana, mutta käänsi sitten nälkäisen katseensa hiireen, ’noh, ehkä minä voin kysyä toisella kerralla..’
Kalle nappasi hiiren hampaisiinsa ja meni syömään sitä lehdettömän pensasaidan toiselle puolen omalle pihalleen.
Ruokailun jälkeen Kallea väsytti kovasti, joten hän siirtyi takaisin kaksijalanpesän sisälle. Tyytyväinen ja kylläinen kotikisu otti oikein antoisat nokoset omassa kiipeilypuussaan.
Kun Kalle heräsi seuraavan kerran, ulkona oli todella kirkasta. Auringonsäteet heijastuivat ikkunasta sisään. Kalle loikki alas kiipeilypuustaan ja katsahti taivaalle. Aurinko oli vasta korkeimmillaan, joten kaksijalat eivät tulisi vielä hetkeen kotiin. Kotikisulla oli tylsää yksin, joten hän päätti lähteä takaisin ulos. Myy oli varmasti yhä kotonaan nukkumassa, joten Kalle päätti kiertää kaksijalanpesänsä ympäri ja jatkoi matkaansa ukkospolkua pitkin kauemmas kotoaan. Vieri vieren oli aseteltu kaksijalanpesiä, joista jokainen muistutti ulkonäöllisesti Kallen kotipesää. Kaikki pesät ukkospolun tällä puolen olivat punaisia, mutta toisella puolen oli myös valkoisia ja ruskeita pesiä. Jokaista pesää reunusti korkea pensasaita, aivan kuten myös Kallen pesää. Kallen niskavillat nousivat pystyyn, kun hän kuuli lähistöltä Hirviön murinaa! Kotikisu pinkaisi läheiseen vedettömään ojaan piiloon ja katsoi, kuinka Hirviö peruutti pois läheisen kaksijalanpesän pihalta. Musta, kiiltäväpintainen Hirviö murisi hiljaa sen peruuttaessa ukkospolulle. Kalle seurasi peloissaan, kuinka Hirviön murina voimistui ja se lähti juoksemaan nopeammin kauemmas Kallesta. Kun Hirviö oli kadonnut kotikisun näkökentästä, hän uskalsi viimein jatkaa matkaansa.
Kalle ei etsinyt oikeastaan mitään. Hän vain tarkkaili kaksijalkalan kujia ja yritti pysyä näkymättömänä. Välillä hän joutui menemään läheisiin pensasaitoihin piiloon ukkospolulla käveleviltä kaksijalanpennuilta. Kalle ei pitänyt kaksijalanpennuista! Ne olivat kovaäänisiä ja kovakouraisia. Kallen kotiin oli joskus tullut kaksijalanpentu, joka oli repinyt Kallea turkista ja hännästä. Sen jälkeen kolli ei ollut päästänyt yhtäkään pikkukaksijalkaa luokseen!
Käveltyään jonkin matkaa, Kalle huomasi taivaalta putoilevan taas valkoista höttöä! Aluksi kotikisu yritti väistellä kylmiä ja märkiä, valkeita paakkuja, mutta se osoittautui mahdottomaksi. Kolli loikki edestakaisin ukkospolun reunalla ja yritti paeta sadetta onnistumatta siinä. Valkoiset, pienet lumihiutaleet putoilivat Kallen turkille ja kolli huomasi pian, etteivät ne olleetkaan kylmiä ja märkiä kuten maassa ollut valkoinen höttö.
”Mitä ihmettä tämä oikein on?” Kalle mutisi itsekseen ja katseli silmiään siristellen kohti kirkasta taivasta. Valkoiset pilvet olivat ilmestyneet tyhjästä ja peittäneet koko sinisen taivaan ja ihanan auringon.
”Se on lunta”, lämmin naukaisu säikäytti Kallen. Hän säpsähti, pyöristi selkänsä ja kääntyi kauhistuneena taakseen hiipineen kissan puoleen. Kallen kynnet työntyivät esiin ja hänen turkkinsa nousi pystyyn. Kolli luimisteli tummia korviaan ja katsoi sinikilpikonnakuvioista kissaa. Naaraskissan kasvoilla oli ystävällinen hymy, kun tämä kohtasi pelokkaan Kallen.
”Heh, anteeksi jos säikäytin sinut. Oletko ensi kertaa ulkona?” kissa kysyi ystävällisellä äänellä ja silmäili uteliaana Kallea. Nuori otikisu ei uskaltanut sanoa mitään, hän uskalsi hädin tuskin edes hengittää! Kalle katsoi kauhusta kankeana edessään seisovaa, täysin tuntematonta kissaa.
Sanaakaan sanomatta kolli pinkaisi juoksuun, kiisi naaraan ohi ja jatkoi matkaansa niin nopeasti kuin jaloistaan pääsi kohti omaa kaksijalanpesäänsä. Pelästynyt Kalle-parka ei uskaltanut pysähtyä, koska pelkäsi muukalaisen seuraavan häntä! Kalle ei ollut koskaan juossut niin kovaa kuin nyt. Hän pysähtyi vasta päästyään oman kaksijalanpesänsä luokse ja kierrettyään sen ympäri. Kolli vilkuili taakseen varmistaakseen, ettei sinikilpikonnakuvioinen kissa ollut seurannut häntä. Ketään ei näkynyt, joten Kalle pujahti takaisin tarhaansa ja kiiruhti sisään pesäänsä. Hän hengitti raskaasti ja yritti rauhoitella itseään.
”Tulisivatpa kaksijalat pian kotiin! Minua pelottaa olla yksin”, Kalle mutisi itsekseen ja kipitti häntä maata laahaten kaksijalkojen nukkumapaikkaan. Hän ryömi kaksijalkojen pedin alle ja toivoi, ettei tuntematon kissa osaisi seurata häntä hänen kotiinsa. Kalle kyllä puolustaisi kotiaan viimeiseen saakka, mutta kaksijalat suuttuisivat, jos tulisivat kotiin ja kohtaisivat tuntemattoman kissan..
