Päivänsäde
//Kirjoittaja: EmppuOmppu
//Erakko |
Sillä välin, kun Haavetassu oli lähtenyt metsästämään meille jotakin syötävää, olin vaeltanut vähän matkan päähän lähtöpaikastamme ja löytänyt varsin lupaavan oloisen suojapaikan. Se oli piilossa isojen, paksujen kuusenoksien alla, ja tilaakin oli ihan mukavasti! Haavetassu ei ikimaailmassa olisi keksinyt näin hienoa yöpaikkaa, ajattelin tyytyväisenä.
Ei mennyt kauaakaan, kun vastentahtoinen matkakumppanini palasi mukanaan pulskan näköinen jänis. Esittelin hänelle löytämääni suojaa ylpeästi, hieroen hänen naamaansa onnistumisen riemuani. Tällä kertaa kolli ei kuitenkaan tarttunut syöttiin vaan piti päänsä kylmänä. Hän tokaisi, että huomenna olisi vuoroni vähintäänkin yrittää saada saalista. Yritin olla kuin se ei olisi ollut minulle mikään iso juttu, vaikka turkkini alla kihelmöi hermostuneesti. Tänäänhän minä vasta olin alkanut harjoitella saalistamista, ja tuo idiootti halusi sysätä minut metsälle saman tien!
”Ihan miten vain”, tuhahdin ja repäisin vuorollani itselleni suullisen lämmintä jäniksen lihaa. ”Jos sinun kuntosi ei kerran riitä enää, niin kyllä minä voin yrittää jotakin napata.”
Haavetassu vain pyöräytti silmiään suurieleisesti ja jatkoi syömistä. Kätkin epävarmuuteni ruokahaluni taa.
Yön laskeutuessa olimme molemmat asettuneet mukavasti kuusen oksien alle. Koska tilaa oli yllin kyllin, pystyimme ottamaan toisiimme paremmin etäisyyttä.
Nuolin aterioinnin aikana sottaantuneita rintakarvojani samalla kun mietin, miten yhteisössä oltiin suhtauduttu katoamiseeni. Keijukainen oli varmasti raivoissaan Tyrskytiikerille, kun olimme jääneet kiinni kaksijaloille hänen vuorollaan. En olisi ihmetellyt, vaikka kollilta olisi puuttunut toinenkin korva päästessämme perille. Keijukaisen raivolta ei paennut kukaan.
Vilkaisin syrjäsilmällä Haavetassun suuntaan. Kolli oli syventynyt omiin ajatuksiinsa, eikä vaikuttanut halukkaalta keskustelemaan. Toisaalta, milloinpa minua muka olisi kiinnostanut, millä tuulella tuo oli. Minähän puhuin kenelle tahdoin ja milloin tahdoin – aivan kuten Keijukainen oli minua opettanut.
”Siitä klaanista”, aloitin kuin tunnustellakseni, millaisen reaktion kissan entisen asuinpaikan esille tuominen saisi aikaan. ”Miksi teillä kaikilla on niin tyhmät nimet? Liittyvätkö ne jotenkin niihin teidän metsäläisten outoihin rituaaleihin, joita te suoritatte yön pimeydessä, kun kuu on täysi?”
Haavetassu siirsi terävänä katseensa minuun. Hänen naamaltaan paistoi ärtymys. ”Sinulla vasta tyhmä klaaninimi onkin”, tuo puuskahti halveksuvasti.
Sen kuuleminen sai minut hätkähtämään hieman. Miten Haavetassu muka tiesi klaaninimeni?
”No tuskin se on sen tyhmempi on kuin omasi”, herjasin takaisin, tavoitteenani onkia kollilta lisää tietoja lyhyestä historiastani klaanissa.
//Kharon?
//337 sanaa
