Tyrskytassu
//Kirjoittaja: EmppuOmppu
//Luopio |
”Kunnia” tai ”itsepuolustus” ei selvästikään kuulunut kulkukissojen sanavarastoon. He olivat noin vain olleet valmiita pötkimään pakoon vaaralta. Näinkö helposti joku pahainen hurtta heidät säikäytti? Sanokaa minun sanoneen, näistä kissoista ei olisi klaanikissoiksi.
Olisin halunnut tiuskaista todelliset ajatukseni näiden tomppeleiden naamalle, mutta tiesin, ettei se olisi hyödyttänyt mitään: raidallinen kissa ei päässyt raidoistaan, eikä kulkukissa voinut ymmärtää klaaneissa arvostettavia asioita, vaikka ne olisi kerrottu tavuttamalla. Kinasteleminen vain saisi kaikki entistä ärtyneemmiksi ja kerryttäisi aikaa, jonka kesti päästä Eloklaanin reviirille.
”Se oli vanha tapa”, tyydyin lopulta murahtamaan, ja silmäilin minuun katseensa kohdistaneita kissoja tympääntyneesti. ”Ensi kerralla kipitän kiltisti teidän muiden mukana pensaan alle piiloon isolta pahalta hauvalta”, lisäsin yrittämättä kätkeä pisteliästä sävyä sanoissani. Kuulin Mäihän hörähtävän huvittuneesti, ja pystyin katsomattakin kuvittelemaan hänen kasvoilleen sen saman typerän virneen, jonka tuo aina otti ennen kuin oli lausumassa jotain nasevaa tai jättämässä kavereitaan ison, pelottavan koiran armoille.
”Meidän kannattaisi varmaan etsiä suojaa yöksi”, Arpi sanoi sivuuttaen äskeisen kommenttini, ja hän tuntui osoittavan sanansa Keijukaiselle, joka nyökkäsi mietteliään näköisenä. Aivan: olimme kaksijalkalassa, joten hän sai taas johtaa. Hiphei ja hurraa. Miten odotinkaan sitä, että pääsisimme takaisin metsään ja saisin johdattaa heidät tahallaan vaikeakulkuisimpia reittejä pitkin entiseen kotiini.
”Lähdetään”, Keijukainen ilmoitti, loi minuun vielä närkästyneen silmäyksen ja kokosi hännänhuiskaisulla kissat mukaansa. Hänen ja Arven johdolla kulkukissat sukelsivat kivimetsään, jonka äänet ja hajut aiheuttivat minulle jo valmiiksi päänsäryn.
Löntystelin joukon hännillä. Jokainen lihakseni huusi kivusta ja yritti pakottaa minua pysähtymään, mutta nyt ei voinut levätä. Minulla ei ollut aikomustakaan paljastaa heikkouttani noille kirpunsyömille kateille. He eivät olleet arvostaneet ponnistelujani heidän eteensä metsässä tai koiraa vastaan, joten heiltä tuskin heruisi myötätuntoa loukkaantumisellenikaan.
Vain Leopardi ja Mäihä olivat säilyneet vahingoittumattomina. Leopardipilkkuinen naaras hypähteli kevyesti Mäihän vierellä ja pyöritteli päätään ympäriinsä katsellessaan uutta maisemaa selvästi piristyneempänä. Välillä hän erehtyi vilkaisemaan hartiansa yli minuun päin, mutta tuima tuijotukseni sai hänet kääntämään kuononsa nopeasti takaisin menosuuntaan.
Arpi ja Keijukainen löysivät meille väliaikaisen suojapaikan läheltä kaksijalkojen omituisia pesiä. Oloni ei ollut mikään mukavin näin lähellä vihollista, mutta tässä ympäristössä ollessani minulla ei tainnut olla juuri varaa valittaa. Seuraisin kulkukissoja ja antaisin heidän huolehtia siitä, että pysyisimme elossa.
Tila, johon olimme saapuneet, oli iso ja luonnottoman särmikäs. Pitkin seiniä oli eritasoisia ja -kokoisia tasoja, joiden päällä lojui painavan näköisiä esineitä, jotka kai kuuluivat kaksijaloille. Kaikkialla haisi sama katku kuin Ukkospolulla, enkä osannut heti yhdistää sitä mihinkään, ennen kuin Arpi valotti asiaa:
”Tämä on hirviön pesä.”
Leopardi vetäisi henkeä järkyttyneesti. ”Missä se hirviö on nyt? Pahastuukohan se, jos lainaamme vähän sen pesää?” Naaraan kulmat olivat huolestuneesti kurtussa ja hän vilkuili vuoron jokaista kissaa.
”Haju on laimea, joten se ei ole ollut täällä vähään aikaan. Uskoisin, että täällä on turvallista nyt”, Arpi tuumasi ja kääntyi sitten katsomaan Keijukaista odottavasti. Kaikkien päät kääntyivät harmaaseen naaraaseen, joka tuntui nauttivan valta-asemastaan.
Revennyttä korvaani kirveli, ja kyljessäni tuntui kuumottavaa kipua sen hiissauduttua kiveä vasten pudotessani koiran selästä aiemmin. Jos kulkukissapäällikkö ei hyväksyisi tätä paikkaa leiriksemme, joutuisimme taas ulos koirien ja kaksijalkojen armoille.
//Keiju ja Mäihä?
//481 sanaa
