Kharon
//Kirjoittaja: Elandra
//Erakko |
Kharon kulki pimeässä metsässä eteenpäin rauhallisin askelin, jotta Päivänsädekin pysyisi mukana. Yön vallitessa ainoa valonlähde oli taivaalla mollottava puolikuu ja sen rinnalla tuikkiva Hopeahäntä. Päivänsäteen kaltaiselle kujakissalle metsä saattoi vaikuttaa pilkkopimeältä, mutta Kharon erotti hämärästi kaikki puut ja eteen tulevat pensaat ja rungot.
”Millaista alkukantaista elämää te metsäkissat sitten oikein vietitte siellä, mistä sinä tulet?” Päivänsäde kysyi tälle tyypillisellä, paheksuvalla äänensävyllään.
”Oletko varma, että pystyt kuunnella samalla kun kävelet?” Kharon härnäsi ja väisti eteensä tulevaa puuta tarkoituksellisesti aivan viime tingassa. Erakko kuuli, kuinka puunrunko raapaisi Päivänsäteen turkkia tuon väistäessä liian hitaasti. Naaras sähähti jotakin, mistä Kharon ei saanut selvää.
”Me elimme aivan normaalia, kaksijaloista ja heidän valoistaan riippumatonta elämää. Paljon yksinkertaisempaa ja helpompaa kuin elämä kaksijalkalassa. Metsässä eläessä saa päivittäin tuoretta riistaa ja raikasta ilmaa, eikä kaiken aikaa tarvitse väistellä kaksijalkoja, koiria ja hirviöitä. Vaaroina toki ovat ketut, mäyrät ja muut petoeläimet”, saadessaan puhevuoronsa loppuun, Kharonin mieli synkkeni. Hän palasi ajassa taaksepäin siihen hetkeen, kun kettu oli vienyt häneltä kaiken. Mutta mitä tarkemmin hän oli kuluneen kuun aikana asiaa miettinyt, hän tiesi ettei syy ollut loppujen lopuksi ketun. Syy oli Mesitähden, joka oli päästänyt Merkuriuksen ja Taivaslaulun lähtemään.
”Mutta vaikka olenkin henkeen ja vereen metsäkissa, en ole enää klaanikissa. En ainakaan ennen kuin Mesitähti on kuollut ja minä olen saanut kostoni”, Kharon lisäsi ja päästi kurkustaan matalaa murinaa. Mesitähti ansaitsi kuolla, koska hänen takiaan niin moni oli menettänyt henkensä. Eloklaanilaisten silmät täytyisi avata. Heidän päällikkönsä ei tosiaan ollut niin hyvä ja vilpitön kuin hän antoi ymmärtää.
// Päivi?
// 246 sanaa
