Asgard
//Kirjoittaja: EmppuOmppu
//Erakko |
Paljon asioita tapahtui lyhyessä ajassa: kun Asgard oli jo luullut olevansa mennyttä, jostain oli ilmestynyt viisihenkinen kissajoukko, joka kävi huikean taidokkaasti hänen kimpussaan olleen pedon kimppuun. Taistelun tuoksinnassa olisi ollut hyvä sauma paeta, mutta Asgardin jalka oli paljon huonommassa kunnossa kuin hän oli edes uskaltanut arvailla. Niinpä hän oli taistelun lakattua ja pedon häivyttyä paikalta jäänyt näiden muukalaisten armoille, jotka ikävimmässä tapauksessa voisivat päättää hänen elämästään ja kuolemasta.
Tilanne oli kuitenkin vielä toistaiseksi pysynyt rauhallisena huolimatta Asgardin jokseenkin vaivaannuttavasta kommunikointiyrityksestä pelastajiensa kanssa. Lopulta joukon johtaja – valkea kolli, jolla oli vaaleanruskeaa korvissa ja etutassuissa, sekä vaaleanvihreät silmät – lähestyi häntä. Kissa ei vaikuttanut lainkaan uhkaavalta, mistä Asgard meni hiukan hämilleen, sillä tämä oli juuri sanonut hänelle, että hän oli ylittänyt jonkun rajan juostessaan kettua karkuun. »Kettu? Sekö se eläin olikin», Asgard oivalsi, ja katseli kiinteästi mutta epävarmasti edessään seisovaa kollia. Hän oli esitellyt itsensä Mesitähdeksi, ja Asgard pohti, oliko hän saanut nimensä jonkin oudon kukan mukaan.
”Jalkasi näyttää olevan loukkaantunut. Meidän leirissämme on parantaja, joka voi hoitaa sen kuntoon. Jos vain suinkin tahdot, voimme viedä sinut sinne.” Mesitähti vaikutti reilulta kissalta, mutta Asgard ei silti ollut varma, pystyikö hän luottamaan tähän. Häntähän saatettaisin olla johtamassa ansaan. Mutta toisaalta, mitä he muka Asgardista olisivat halunneet? Ei hän ollut mikään uhka näiden kissojen yhteisölle – hänhän oli vasta kuusi kuuta vanha ja pienikin kuin mikä.
Hetken aikaa Asgard vakavissaan mietti tarjouksesta kieltäytymistä, mutta sitten hän näki jotain odottamatonta: Mesitähden takana, kissojen joukossa, seisoi se sama kissa, jonka hän oli nähnyt monet kerrat unissaan. Tällä kertaa se ei yrittänyt paeta häneltä, vaan se tarkkaili häntä tyynesti keltaisilla silmillään. Hän huomasi sen takana näkyvän maiseman kuultavan kissan läpi. Kuka tämä kissa oikein oli? Halusiko se hänen lähtevän näiden kissojen matkaan? Asgardin päässä risteili lukuisia kysymyksiä – ja niitä syntyi koko ajan lisää – mutta hän kaipasi vastauksen vain yhteen: oliko tämä paikka se, mihin hänen oli ollut määrä päätyä?
Asgard halusi ottaa asiasta selvää. ”Jos kerran teiltä löytyy ammattitaitoinen kissa hoitamaan jalkaani, niin mikäs siinä. Tulen mukaanne.” Hän kohautti lapojaan ja yritti nousta ylös. Mesitähti tuli auttamaan häntä ja antoi hänen ottaa tukea itsestään. Asgard oli samaan aikaan kiitollinen ja kiusaantunut kollin eleestä, mutta levitti siitä huolimatta kasvoilleen viattomimman hymynsä.
Kun joukko lähti liikkumaan tätä niin kutsuttua ’leiriä’ kohti, Asgard huomasi mystisen aavekissan kadonneen – jälleen kerran. Hänellä oli kuitenkin tunne, että hän oli nyt lähempänä tarkoitustaan kuin koskaan ennen. Nämä kissat ja se aavekissa liittyivät siihen jollain tavalla, hän oli siitä varma nyt. Hän ei vain vielä tiennyt, miten.
Matka taittui huomattavan hitaasti, koska vauhti oli asetettava Asgardin jalan voinnin mukaan. Välillä hän pystyi kävelemään itse, välillä hänen täytyi ottaa tukea Mesitähdestä. He olivat sukeltaneet taas metsän siimeksiin, jossa oli turvallisen hämärää. Asgard tunsi olevansa suojassa petojen katseelta.
Ilmassa viipyi lukuisia tuoksujälkiä. Osa oli muiden eläinten, osa kissojen. Hän pani merkille, että hajujen perusteella kissoja oli useampi kuin vain nämä viisi. Asgard miettikin, mitä heidän määränpäässään mahtaisi odottaa. Metsään mahtuisi vaikka kokonainen koiralauma, joten kissojakin saattoi olla mielin määrin.
Normaalisti Asgard olisi rupatellut kenen tahansa kanssa, joka häntä sattui vapaalla hetkellään kuuntelemaan, mutta juuri nyt hän oli liian uupunut ja liian jännittynyt, ettei pystynyt enää edes ajattelemaan selkeästi saati sitten selvittämään, keiden mukana hän kulki. Hän halusi vain päästä nukkumaan heti kun se suinkin oli vain mahdollista.
Ylitettyään pari jokea ja kuljettuaan Asgardin mielestä loputtoman pitkälle jatkuvassa metsässä, he saapuivat piikkihernerykäelmän kohdalle. Ensin se ei herättänyt hänessä minkäänlaista mielenkiintoa, mutta sitten hän huomasi, että keltakukkaiset piikkiherneet muodostivat ikään kuin muurin, jota oli vahvistettu erilaisilla risuilla ja oksilla. Sinne he myös suuntasivat seuraavaksi, joten Asgard päätteli, että he olivat perillä.
Asgard kulki Mesitähden rinnalla piikkihernepensaan läpi. Hän tunsi seinämän piikikkäiden oksien hipovan kylkiään ja yritti vetäytyä kauemmaksi niistä. Pensaan toisella puolella avautui valtava aukio. Asgard katsoi sitä hämmästyneenä. Auringon ensimmäiset aamunsäteet kurkottelivat puiden lomasta.
Aukion keskellä oli suuri, littana kivi. Hän huomioi myös kummallisen, yhteen kasvaneen kuusen. Aukion reunalla hän oli näkevinään kuolleista eläimistä kasatun keon. Asgardin aistit kipinöivät. Hän haistoi ympärillään lukuisia muita kissoja, mutta hän ei kyennyt näkemään heitä. Kaikki tämä tuntui niin vieraalta.
”Te muut voitte mennä lepäämään. Minä vien Asgardin Liljatuulen tykö.” Asgard kuuli etäisesti Mesitähden äänen vierestään. Sitten hän tunsi, miten häntä ohjattiin lempeästi kohti omituista kuusta. Vastoin hänen luulojaan Mesitähti ohjasikin hänet karhunvatukkapensaaseen kuusen vieressä. Hänen nenänsä täyttyi täyteläisistä, tymäköistä tuoksuista, jotka saivat hänet nyrpistämään nenäänsä.
”Liljatuuli”, Mesitähti huhuili jotakuta. »Liljatuuli ja Mesitähti? Onko kaikilla metsässä asuvilla kissoilla yhtä hullut nimet», Asgard ajatteli väsyneenä.
Kahden kiven välistä astui esiin pieni, sulava hahmo. ”Tässä näin.”
Asgard katsoi uutta kissaa mietteliäänä. Hänen päänsä nuokkui jo vähän. Hän enää hädin tuskin kuuli kahden kissan välistä keskustelua.
”Tämä on Asgard. Kettu oli haavoittanut häntä.”
”Törmäsittekö te kettuun? Loukkaantuiko kukaan muu?” Liljatuuli kuulosti järkyttyneeltä.
”Ei. Kaikki ovat kunnossa – Tähtiklaanille kiitos. Ainoastaan Asgardin jalka kaipaa hoitoa.”
Asgard havahtui poissaolevasta tilastaan, kun tunsi jonkun koskettavan selkäänsä. Hänen katseensa siirtyi Mesitähteen, jonka kasvoilla oli yhä sama, lämmin hymy.
”Liljatuuli hoitaa sinut kuntoon. Koeta nyt levätä. Tulen katsomaan sinua taas huomenna”, hän lupasi ja nyökkäsi sitten nopeasti tummanharmaalle naaraalle, ennen kuin kääntyi kannoillaan ja tassutteli pois.
Liljatuuli auttoi Asgardin makuulleen mukavan pehmeille sammalille. Hänen olisi kovasti tehnyt mieli ummistaa silmänsä ja nukahtaa, mutta Liljatuuli pyysi häntä sinnittelemään hereillä vielä hetken, jotta jalka saataisiin hoidetuksi kuntoon. Puoliunessa Asgard tuskin tunsi, miten naaras ensin tutkaili hänen jalkaansa ja levitti sille sitten jotain töhnää, joka kirveli vähäsen.
Lopulta Asgard ei mahtanut itselleen enää mitään, vaan hänen silmänsä lipsuivat kiinni ja hän tunsi sukeltavansa pehmeään pimeyteen.
//899 sanaa
