Aave
Hän paloi. Hän oli palava kissa, puhdistuva maan kaikista pölyistä, suuri lieska, silmissä kimaltava kyynel, huuto, häikäisevä pimeyden rikkova kahmaisu, luomisen voima, ensimmäinen säde maailman kajossa, se mikä valaisi. Se mikä puhdisti. Kun maailma syttyi ensimmäinen päivänä tuleensa, valoonsa, liekkiin jota auringoksikin kutsuttiin, siinä joka tulisi valaisemaan kaikkia kissoja siitä päivästä lähtien, siinä päivässä, siinä lieskassa Aave oli. Hän paloi, hurmoksena, värisevänä kiehkurana auringon säteessä, kaikkina niinä sateenkaaren väreinä, jotka heijastuivat vedestä, ne välkehtivät prismat! Hän näki kaiken. Hän näki kissat, oravat, sienet, hiekanjyväset, kävyt ja siilit ja niiden silmäripset, suupielten miltei kuivuneet kastepisarat, kaikki kimaltelivat hänen allaan, laskostuivat lämmössä ja imivät elinvoimaa. He hehkuivat iloa, hyvyyttä puhtautta kaikki siinä valossa, jonka hän oli saavuttanut. Valossa. Valo. Hän kieppui kivien lomasta virtaavassa vedessä, tanssahteli sen pinnalla ilotellen, hypähti heijastavat kivestä korpin silmään, pörröiseen oranssiin kissan turkkiin, kynteen joka kurottui käpälästä venytykseen ja sitten hän loikkasi taas ilmaan, taivaalle ja solisi ympäriinsä.
Illalla hän peittelisi kaikki kohteliaisiin varjoihin, hiljaiseen kosketukseen, asettaisi kaiken alas ja heijastuisi tuhansista tähdistä, valtavasta pyöreästä kuusta ja kaikista sen vaiheista, jotka samaan aikaan loistaisivat taivaalle, kaikki oli nyt. Hän oli kaikki. Ja kaikki oli hän. Hän oli valo. Pyhä, puhdas ja iankaikkisen hyväntahtoinen. Laupea suuri valo, joka pitäisi kaikista maankamaran otuksista huolta, rakastaisi heitä palavalla sydämellään, palavalla sielullaan. Eikä antaisi pahan enää koskaan koskettaa ketään niin kuin se oli häntä kerran koskettanut.
//RIP
