Aino
Kehräsin rakkaimpani sylissä, kun hän silitti minua vanhuudesta ryppyyntyneillä tassuillaan. Hänen pennunpentunsa olivat taas kylässä ja viskelivät nelikulmion muotoisia paloja päällekkäin alustalle, jonka ympärillä istuivat. He huudahtelivat toisinaan toisilleen jotain, mutta eivät sellaisia sanoja, joita olisin vielä ehtinyt oppia tuntemaan.
Kierähdin kyljelleni raukeana ja tunsin kaksijalkani heiveröisen käpälän silittävän turkkiani tasaisesti. Hänen kuntonsa oli alkanut mennä jatkuvasti huonompaan tilaan ja hänestä erottuva kummallinen haju tuntui vain kasvavan hetki hetkeltä enemmän. Asia huolestutti minua kovasti ja siksi yritin parhaani mukaan pysytellä mahdollisimman lähellä rakkaintani. En halunnut, että hänelle kävisi jotain, enkä olisi paikalla auttamassa häntä.
Yhtäkkiä rakkaimman pennunpennut ryhtyivät innokkasti ulisemaan jostain rakkammalle. Hän kuulosti ilahtuneelta, kun puhui jostain sukulaisilleen. Sitten hän käänsi katseensa minuun ja sanoi jotain, josta tunnistin sanan “ulos”. Nousin tassuilleni ja väistin hänen päältään, jotta rakas voisi nousta seisaalle.
Kuulin myös maininna “lääkkeistä”, joiden olin oppinut tarkoittavan rakkaimman pieniä roskuja, joita hän otti muutaman kerran päivän aikana. Minun tuli monesti pitää huolta siitä, että hän muisti syödä ne ja muisti kuljettaa niitä mukanaan lähtiessään jonnekin hieman pidemmäksi aikaa.
Astelin tilaan, jossa tiesin näiden “lääkkeiden” olevan ja kannoin ne pää korkealla rakkaimmalleni. En halunnut hänen joutuvan kyykistyä, koska olin huomannut hänellä olevan vaikeuksia sen kanssa, joten loikkasin sen sijaan pienelle tasolle, josta hän pystyi helpommin vain tarttua niihin ohitse kulkiessaan.
Rakkaimman pennunpennut ulisivat jotain ja tulivat silittelemään minua. Heidän tassunsa silittivät eri suunnista, joka sai tasapainon hallinnan hieman hankalaksi, mutta onnistuin pysyttelemään pystyssä. Kehräsin äänekkäästi, kun pörröistä valkoista turkkiani painettiin eri paikoista ja irtonaisia karvoja alkoi leijailla ilmassa.
Rakkaimpani sanoi jotain pennunpennuilleen ja he alkoivat valua kohti pesän uloskäyntiä. Minulle rakkain vain hymyili lähtiessään hitaasti astelemaan kohti uloskäyntiä myös. Jos en olisi tiennyt paremmin, olisin pelästynyt heidän jättävän minut. Kuitenkin tiesin, ettei asia ollut niin. Rakkaimman pennunpennut vain hakivat valjaani ja tulisivat pian laittamaan ne minulle päälle, jotta voisimme lähteä ulos. Syy ei ollut se, että olisin karannut vaan ennemmin se, että he pystyivät pitää minut turvassa. Lähialueella kulki useita hieman aggressiivisempia kissoja ja koiria, jotka olisivat voineet teknisesti käydä kimppuuni tai viedä minut mukanaan. Kun minulla oli valjaani, minut voitiin kiskaista helpommin lähelle ja nostaa pois hyökkääjien ulottuvilta.
Ajatukseni myöskin osottuivat oikeiksi, kun rakkaimman pennunpennut tulivat valjaat käpälässään luokseni ja ryhtyivät kiinnittää niitä minulle. Kehräsin hiljaisesti ja annoin heidän pitää huolen siitä, että valjaat olivat tarpeeksi tiukassa ja en vahingossakaan sattuisi pujahtamaan niistä ulos yhtäkkisesti.
Yksi pennunpennuista nappasi minut otteeseensa ja ryhtyi kantamaan minut uloskäynnille samalla puhuen innokkaasti muille pesässä oleville kaksijaloille. Pidin heidän innokuudestaan, se toi elävyyttä pesään. Etenkin rakkaimman ollessa entistäkin huonommassa kunnossa oli pesässä usein kovin hiljaista ja rauhaisaa. Mutta ei sekään minua haitannut, pidin rauhasta. Silloin ei tuntunut olevan kiire mihinkään. Sai vain olla aivan rauhassa ja nauttia lepäämisestä.
He avasivat kulkureitin ulos ja laskivat minut maahan. Emme lähtisi hirviöllä. Tiesin sen siitä, että rakkaimpani tuskin enää astuikaan sellaisen sisään ellei joku toinen vanhemmista kaksijaloista ollut mukana. Se taisi johtua hänen tilastaan, mutta en ollut täysin varma. Oli asia miten oli, se ei minua paljoa haitannnut. En ollut ehkä aktiivisin kissa, jota niillä tienoilla näki, mutta kyllä minä silti kävellä osasin.
Tassutin edellä, kun kuljimme kujia pitkin. En ollut täysin tietoinen siitä, minne olimme matkalla, mutta mikäli suuntaa tulisi muuttaa, huomaisin sen kyllä kaksijalkojen kulkemisen perusteella.
Tarkkailin maailmaa ympärilläni. Hienoinen muiden kissojen haju tunkeutui toisinaan kuonooni, mutta en niinkään välittänyt siitä. Kyllähän minä tiesin kaksijalkalassa asuvista muista kissoista. He olivat toisinaan mukavaa juttuseuraa, mutta he eivät koskaan olleet juuri herättäneet minussa sen suurempaa mielenkiintoa. He elivät miten elivätkään ja minä elin rakkaimpani kanssa.
Tunsin pienoisen nykäisyn valjaissani ja huomasin, kuinka kaksijalat vaihtoivat suuntaa. Siksi minäkin vaihdoin suuntaa. Loikin pikaisesti ensin kaksijalkojen rinnalle, otin vastaan muutamat silitykset ja kiihdytin sitten tahtiani niin, että kävelin heidän edellään. En tiennyt minne olimme matkalla, mutta se ei minua haitannut.
Pian kaksijalat pysäyttivät kulkuni kiristämällä narua, jossa valjaani olivat kiinni ja yksi rakkaimpani pennunpennuista nappasi minut käpäliinsä ja mörisi jotain minulle rauhallisesti. Kehräsin hänen sylissään ja annoin hänen silitellä minua rauhallisesti. Hänen käpälänsä silitteli pitkää turkkiani varoen ja hartaudella.
Edessäni aukesi hiekkainen alue, jossa oli paljon erilaisia rakennelmia. Paikalla oli myös vähäsen muitakin kaksijalkoja ja niiden pentuja sekä pennunpentuja, mutta kissoja tai koiria ei näkynyt. Olin ainoa kissa niillä tienoilla ja saatoin heti huomata päiden kääntyvän, kun minä tulin paikalle.
Rakkaimman pennunpentu kiristi otettaan minusta, kun yksi toisista kaksijalan pennuista alkoi osoitella suuntaani ja huudella jotain muille paikalla oleville kaksijaloille. Rakkaimpani mörisi jotain rauhalliseen ääneen ja suuntasi istumaan minulle tuntemattoman aikuisen kaksijalan vierelle alueen laidalle. Minua pitelevä pennunpentu tuli varovasti perässä ja laski minut maahaan ojentaen narua, jossa valjaani olivat kiinni rakkaimmalleni.
Yksi tuntemattomista kaksijalan pennuista lähestyi minua ja rakkaintani varovaisesti ja vilkuili jatkuvasti meidän välillemme. Hänen liikkeensä kertoivat minulle, että häntä hermostutti, joten yritin keventää hänen oloaan naukaisemalla ja sitten kehräämällä kovaan ääneen. Rakkaimpani ryhtyi heti kurottamaan tassuaan alas istumapaikaltaan maata kohti, jotta voisi silittää minua. En kuitenkaan tahtonut hänen joutuvan rasittamaan itseään, joten loikkasin ennemmin hänen vierelleen istumaan.
Vähitellen tuntematon kaksijalan pentu lähestyi minua ja kurotti karvatonta käpäläänsä minua kohti. Kurotin kaulaani ja puskin päätäni hänen käpäläänsä vasten. Hän päästi innostuneen äännähdyksen ja huudahti jotain muille kaksijaloille. Muutkin kaksijalan pennut kiinnittivät huomionsa minuun ja näyttivät harkitsevan lähestymistä. Minua huomio ei haitannut lainkaan. Se kelpasi minulle mainiosti.
Vähitellen kaksijalan pennut alkoivat kerääntyä luokseni ja varovasti silittelivät ja rapsuttivat minua, kun makoilin rakkaimpani vierellä. Hän keskusteli muille kaksijaloille hiljaa ja ei tuntunut myöskään välittävän suuresta määrästä kaksijalan pentuja. Hän tuntui oikeastaan pitävän siitä, että he parveilivat luonamme ja olivat kovin kiinnostuneita minusta. En kyllä asiaa ihmetellyt, sillä hän oli aina ollut seurallinen kaksijalka.
Suljin vain silmäni ja annoin itseni rentoutua. Minun oli hyvä olla siinä kaikkien niiden kaksijalkojen ympäröimänä. Minun ei tarvinnut olla vahdissa sillä hetkellä, koska paikalla oli muitakin kaksijalkoja, jotka pystyivät pitää rakkaintani ja hänen pennunpentujaan silmällä sillä välin, kun minä lepäsin.
Tökin tassullani helisevää palloa hellästi samalla, kun makasin maassa selälläni. Rakkaimpani istuskeli tekemässä jotain pitkästä pallosta narua. Hän teki sitä usein ja toisinaan leikin hänen narullaan hänen työskennellessä. Kummallisinta narussa oli se, että se vain katosi ja muutti muotoaan, kun rakkaimpani käytti sitä.
Vilkaisin ulos. Siellä oli aurinkoista ja näytti lämpimältä, mutta en jaksanut raahautua ulos asti. Sitä paitsi minun oli hyvä pysytellä rakkaimman luona. Viime aikoina hän oli joutunut poistumaan pesästämme yhä useammin pahalta haisevaan kaksijalkojen kokoontumispaikkaan, jossa oli useita sairaalle haisevia kaksijalkoja. Minua huolestutti kovasti, kuinka hänen kumma sairauden haju vain voimistui päivä päivältä enemmän.
Kierähdin kyljelleni ja mätkäisin palloani uudelleen tassullani niin, että se vieri kauemmas jonkin kaksijalkojen rakennelman alle. En vaivautunut nousemaan, jotta voisin mennä sen perään vaan sen sijaan käänsin taas kylkeä ja käännyin katsomaan rakkaintani. Hän seurasi tekemisiäni hymyillen ja jatkoi työskentelyään narun parissa. Katselin narua tarkkaan hetken ajan pohtien sen kimppuun hyökkäämistä, mutta päätin jättää sen väliin. Voisin vaikka ottaa pienet nokoset.
Ja niin myös tein. Suljin silmäni ja annoin itseni nukahtaa maahan rauhaisasti. Ympärilläni kuuluvat äänet alkoivat vähitellen hiljetä, kun mieleni sulki kaiken ylimääräisen pois ennen nukahtamista. Sen jälkeen vajosin uneen.
