Ametisti
//Jonkin verran väkivaltaa
Seisoin ruohoisella kummulla yön hiljaisessa -nyt kissojen rääynnän täyttäneessä- varjossa. Löin ympärilleni tassut huiskien tuntemattomien kissojen turkkeja heidän aikeiden estämiseksi. Käpäläni olivat veressä, mutta ihmeellisesti mihinkään kehossani ei sattunut. Turkilöeni lensi verta kuin sade konsanaan.
”Ametisti! Koita parhaasi — johtajaksi”, kuulin takaani äänen, mutta oli jo liian myöhäistä. Kissa joka vielä äsken puhui, oli nyt kuollut. Se tapettiin sillä silmänräpäyksellä jonkin toisen kissan toimesta. Oliko se Päivänsäde?!
Naaras hyppäsi eteeni ja tuijotti minua syvälle sieluun. Hän tuntui manipuloivan yksittäisiä aivosolujani joka sekunnilla, mitä tuijotin hänen silmiä kohti. Minä onneksi osasin vastustaa tällaista propagandaa jota johtajat usein aiheuttivat.
”Koitapa taistella ensikerran paremmin johtajan paikasta!” Päivänsäde viipymättä sanojensa jälkeen viilsi tassullaan kurkkuani. Johtajan synkkä kuva maalautui verkkokalvoilleni punaisena, kun naaras jatkoi naamani väkivaltaista sivaltelemista.
Yritin taistella takaisin, mutta mikään tuntunut toimivan. Löin jotain, mutta se saattoi olla harhaa. Verta oli niin paljon, etten pystynyt enää tunnistamaan minun ja maan eroa. Saisinko sentään kivuttoman kuoleman?…?
”Verta… Kuolema… Tapa… Valta…” Kuiskausmainen ääni kuului kaikkialta ympäriltäni, tunnuin leijuvan tyhjässä tilassa, missä oli vain minä ja ääni…
…
”Ametisti herää!” Hurma ravisteli turkkiani. Yhtä kauniina, mitä joka päivä hän käpertyi lähemmäs minua. Pystyin silittämään naaraan selkää hännälläni. Näin sain rauhoituttua äskeisestä painajaisesta. Tai toisinsanoen äskeisestä enneunesta, sillä olin varma, että minusta tulisi Kujakissayhteisön johtaja jonain päivänä!
//Ensimmäinen osa = uni
