Amor
Amor oli huokaillut koko yön niin äänekkäästi Rhiannon korvaan, että oli ihme jos naaras oli saanut nukuttua. Pitkälle yöhön Amor toivoi sisarensa saavan vuosisadan hirveimmät unet ja että tämän mielenterveys ja pitkä lista erilaisia kognitiivisia toimintoja murenisivat pienen pieniksi hiukkasiksi ja valuisivat tämän korvasta ulos. Sen se pieni älykääpiö oli ansainnut.
Seuraavaan päivään Amor heräsi selvästi lauhkeammin mielin. Yöllä koettu tunteiden myllerrys oli tiessään ja pettymys laimentunut. Sen tilalle oli kuitenkin noussut ikävä kolotus. Kyllähän hänen reaktionsa oli ollut hieman ylimitoitettu. Ei hän halunnut siskon ajattelevan veljen häpeävän häntä. Kyse ei ollut lainkaan siitä. Amorilla oli vain ollut hyvin hyvin heikko hetki. Eikä mistä tahansa syystä.
Matteo sai Amorin raajat hyvin heikoiksi. Silkkiturkkinen kolli pyöri hänen mielessään parfyyminaan vapaus ja jännitys. Ja ilmeisesti Amor ei ollut ainoa joka haistoi sen, sillä Venus totesi Amorin tuoksuvan vieraalta. Kolli vaikuttui joka kerta valkean sisarensa lähes yli-inhimillisistä aisteista. Venuksella oli valtava ase käsissään!
Ilta pimeni nopeasti ja Rhiannon oli kuljettanut Amorin kaksijalan pesän katolle valtavan kuun alle.
Kaikki oli kuten ennen, heidän välillään ei ollut kireyttä sen enempää kuin ennen Matteotakaan. Amor tarkasteli mustavalkoista Rhiannonia ja oli huomaavinaan katkeruutta tämän äänessä. Kuu loisti maidonvalkeana heidän edessään, oli lähes mahdollista nähdä sen pienet poimut, kohoumat ja laskeumat jotka kätkeytyivät taivaankappaleen kaukaisuuteen.
“On kyllä synti, että maailma on täynnä kauneuksia ja kaikenlaiset puliveivarit saavat kokea ne yhtä lailla kuin mekin. Minusta heidän pitäisi joutua maksamaan siitä enemmän, koska eivät arvosta sitä tarpeeksi”, Amor vastasi mietteliäänä kuun kiilto silmissään. Rhiannonin meripihkaiset silmät varastivat nekin kuun kajon.
“Tehdään kuule niin. Kuu on sinun. Aurinko minun.”
Rhiannon kääntyi Amorin katse kirkastuen.
“Ei kukaan meitä voi estää. Aletaan perimään pääsymaksua näihin näytöksiin”, Amor iski silmää, “olemme taivaankannen valtiaat rakas siskoseni.” Eikä Amorin tarvinnut pyytää eilistä anteeksi. Ei heidän välillään ollut anteeksipyyntöjä, oli vain virta, joka joskus kiihtyi ja tyyntyi. Kyllä Rhiannon tiesi. Tässähän Amor tarjosi sovintoa.
//Rhiannon? 😉
