Amor
Amor lähti Rhiannonin perään eikä voinut pidätellä peintä pärskähdystä.
“Jäätävän hyvä muuvi sisko! Olet nero”, Amor kihitti virneestään. Cassiopeia ja Venus olivat lähteneet heidän peräänsä. Amor oli aidosti vaikuttunut.
He johdattivat sisaruksia perässään ja Cassiopeian pistävän epäluulon haistoi tänne asti, mutta hän kuitenkin alistui mukaan. He kiipesivät katolle. Rhiannon mulkoili Amoria kun veli painotti, että esitys on nyt ainutkertaisesti ilmainen. Amor ei välittänyt vaan jatkoi aloittamaansa juontoa. Hän kertoili ummet ja lammet taruja auringosta ja kuusta, kuinka ne oliva todellisuudessa suuren kissan silmät, joka valvoi heitä jatkuvasti. Mutta öisin se näki eri asioita kuin päivisin. Ja kaikenlaista muuta shaibaa mitä hänen päähänsä nyt pälkähtikin. Hän myi heille kuun ja auringon, niiden tarinan ja herätti ne henkiin ja kun viimein kuu nousisi taivaalle kissat näkisivät sen aivan eri tavalla kuin koskaan ennen. Hän teki tästä kaikesta elämyksen, joka päättyi suurenmoiseen kumarrukseen. Ainoastaan arvostelut vielä puuttuisivat.
Eräänä yönä, monia öitä näytöksen jälkeen, Amor heräsi pesässä kohahdukseen. Hän tunsi turkissaan, että nyt kannatti olla paikalla. Hän nousi ylös sukkelasti, mutta pysähtyikin kuin seinään kohdatessaan oven suulle rojahtaneen vaalean mytyn.
“Mitä?” Amor henkäisi. Hänen tassunsa muuttuivat lyijyksi. Hän räpytteli silmiään pyyhkiäkseen valhekuvan silmiltään, mutta sellaista valhekuvaa ei ollut. Kylmenneet eriparisilmät tuijottivat häntä lattian rajasta. Lyra. Mitä ihmettä oli oikein tapahtunut?
