Amor
Kaksijalat kiljuivat kuin teuraalla! Amor ei ollut ennen kuullut millainen ääni siitä syntyi kuin kaksijalka nautiskeli ateriastaan. Melko epämiellyttävää. Amorin tassu luisti pöydällä ja hän kopahti leuka edellä kaksijalka parin ateriaan. Miten noloa! Amorin kasvot alkoivat hehkua. Ja kaikki katseet olivat tietenkin olleet hänessä. Nyt meni tämäkin tähtihetki hänen elämäkertaansa. Kaksijalka alkoi huitomaan häntä kuin mitäkin ötökkää. Amor lähti ripeään, mutta pahastuneeseen juoksuun. Aivan kuin hän olisi ollut se pieni herra hiiri ja nämä ikävät kaksijalat nälkäisiä kissoja.
Viimein he saavuttivat pesän uloskäynnin ja sujahtivat ulos. He juoksivat vielä pitkään varmasti karistaakseen kaikki, mutta kun he lopulta pysähtyivät kaukana kaikesta tuosta sähellyksestä Amor purskahti hengästyneeseen nauruun.
“Huh!” muuta hän ei saanut alkuun sanottua. Sitten hän huomasi, että Rhiannon kantoi suussaan palaa kaksijalan ruokaa. Amor ihasteli kimpaletta:
“Missä vaiheessa sinä tuon ehdit nappaamaan??”
Naaras vastasi jotain se suussaan, eikä Amor oikein saanut selvää. Se tuoksui taivaalliselta.
“No ainakin oli vuosisadan saalistusoperaatio. Kyllä ne kujakissayhteisössä ihmettelisivät. Sanoisin jopa, että taitosi päihittävät kaikki Päivänsäteen pikku ruuanpoimijat.”
He loikoilivat hetken viileällä tiellä ja Rhiannon mutusti saalistaan. Tämä oli jopa niin jalomielinen, että antoi Amorillekin hiukan, mistä hän oli hyvin otettu. Ruoka oli upeaa, ambrosiaa! Miten hän voisi enää koskaan laskeutua tästä illasta takaisin kuolevaisten tasolle. Tarvitsiko hänen? Ikävä kyllä jos he olisivat vielä aamulla poissa heidän peräänsä lähetettäisiin valtava etsintäpartio. Olihan se imartelevaa, mutta voi niin turhauttavaa. Olivathan he periaatteessa lopulta prinssi ja prinsessa. Heillä oli harmaita velvollisuuksia. Mutta Amor oli suunnitellut jo pitkään niistä eroon hankkiutumista. Tähän asti vain yö oli heidän.
Amor suki kasvonsa ja tassunsa turkkiin paakkuuntuvista kokkareista. Tahma takertui karvaan erittäin pahasti ja hän oli onnessaan, ettei mennyt työntämään kasvojaan siihen velliämpäriin.
Vatsat täynnä he lähtivät kulkemaan katuja. Tällä kertaa Amor valitsi suunnan, eikä heidän tarvinnut kävellä edes pitkään kun he saavuttivat jotain hämmästyttävän ihastuttavan upeaa.
Suuri kultainen tähti loisti rakennuksen seinässä – ja nimenomaan loisti, ei tuikkinut. Amor ei ollut koskaan nähnyt niin vakaasti palavaa tähteä. Oikeastaan hetken katseltuaan hän alkoi pitää sitä muutenkin jokseenkin omituisena, mutta jos jotain niin tämä ääni oli hänen tajaraivollaan kuin pienen pienen hiiren kuiske, jota hän ei ymmärtänyt. Sillä tämä, tämä oli lumoavinta mitä hän oli hetkeen nähnyt.
Siinä hetkessä Amor tiesi, että tänne hän kuului. Hän ei ollut koskaan tuntenut oloaan näin varmaksi kujakissayhteisön likaisen harmaassa rötiskössä, paikkahan alkoi pian varmaan kasvaa karvaa! Miten kukaan hänen kaltaisensa voisi olla onnellinen siinä läjässä, alkukantaisessa irstauden kiertymässä.
“Rhiannon! Katso”, Amorin huhuilu oli turhaa, sillä sisaren katse oli nauliutunut valotauluun jo aikoja sitten aivan kuten Amorinkin. Äkkiä Amor säpsähti vähän matkan päästä kuuluvaa ääntä:
“Taidatte olla uusia täällä.” Amor käänsi valppaasti katseensa heidän taakseen. Vähän matkan päässä, katulampun ulottumattomissa kökötti harmaa kissa. Kökötti oli ehkä liian jäykkä ilmaisu, mutta ei hän rennosti rötköttänytkään.
Rhiannonkin oli hypähtänyt pystyyn.
“Ah! Kappas, en huomannut että täällä oli muita. Hauska tavata olen Amor. Ja tässä on sisareni Rhiannon”, Amor sai nopeasti siloteltua karvansa alun säikähdyksestä ja oli palautunut sielukkaaksi itsekseen. Vieras kissa nyökkäsi heille, mutta ei esittäytynyt. Kulkuri ei vaikuttanut vihamieliseltä, muttei kovin seuralliseltakaan. Hän lähinnä vaikutti hyväksyvän heidän seuransa, muttei kaivannut siihen syventymistä.
“Mistä muka tiesit, että emme ole täältä?” Rhiannon töksäytti ja mittaili kissaa päästä varpaisiin. Katukatti naurahti.
“Näen katseissanne sellaista toiveikkuutta, joka uusilla on aina silmissä”, tämän silmissä oli jopa hiven hymyilyä karskien kasvojen takana, “jos teitä kiinnostaa, tuolla on juhlat huomenna.”
Amor valpastui ja vilkaisi Rhiannonia peittelemättä innostustaan. Tätä hän oli odottanut koko elämänsä. Tanssilattioiden partaveitsi, juhlakalu ja bilehile! Tätä varten hän oli syntynyt.
“Nyt puhut asiaa! Missä täällä?” Amor puhui nopeasti, aivan kuin heidän aikansa olisi ollut loppumassa tämän mystisen velhon kanssa joka oli hetkeksi tullut heidän kohdalleen ja ilmoitti lakonisen ennustuksensa ennen kuin katoaisi taas pilvenhattaraksi tai jotain vastaavaa. Ei vielä, ei vielä!
“Sepä siinä onkin. Se on salaisuus”, kissa myhäili ja kalusi ruodosta päätellen kalansa rippeitä. Rhiannon meinasi kiukustua. Hänen korvistaan tuprusi savua. Amor laski häntänsä tämän lavoille, enne kuin naaras ehtisi syöstä tulta suoraan henkitorvestaan.
“No olisiko se sellainen salaisuus, jonka voisit kuiskata korvaani?” Amor kysyi ja kallisti päätään virnistäen valloittavasti, “voin tulla ihan lähelle.”
Harmaa kissa näytti hilpeältä:
“Kuules poju. Arvostan yritystäsi, ihan todella, mutta valitettavasti en tiedä vastausta, vaikka kuinka polttelisikin.”
Hetkeksi Amor pettyi, ennen kuin muisti kuka hän oli. Oliko hän ihan typerä? “Ei” oli ei kaikille muille paitsi hänelle. Ja “en tiedä” vasta olikin kyllä, kunhan vain jaksoi laittaa tassuja ristiin.
“Mutta sen voin kertoa, ettette ole ainoita, jotka eivät tiedä sijaintia. Juhlat perustuvat siihen, että ne ovat salaiset. Vain harva tietää paikan. Ja jos sen selvittää, pääsee mukaan.”
Hymy hiipi Amorin kasvoille.
“Miksi sitten meitä ei ole kutsuttu?” Rhiannon totesi aivan kuin itsestäänselvyys olisi jäänyt toteutumatta. Ja niin olikin. Mutta se johtui vain siitä, etteivät ne kissat tienneet vielä, että heidät kuului kutsua. Mutta pian he tietäisivät. Ja kerjäisivät heitä saapumaan seuraavillakin kerroilla.
Kissaa nauratti Rhiannonin itsetietoisuus. Amorista se ei edes ollut itsetietoisuutta, se oli vain omanarvontuntoa. Siitä ei saanut tinkiä milloinkaan. Pitäkööt hupsuna!
“Ehkä he unohtivat”, kulkuri totesi tietämättä mitä teki. Rhiannon jähmettyi ja Amor tunsi miten ilma kylmeni. Voi hyvänen aika nyt!
“Noh! Meidän on nyt varmaan aika jatkaa matkaa. Mutta kiitos vinkistä”, Amor sanoi ja alkoi ohjaamaan sisartaan pois. Amor ei osannut aavistaa Rhiannonin reaktioita etukäteen. Joskus naaras vain poksahti. Ja Amorilla oli ollut outo tunne, että niin saattaisi tapahtua, jos he eivät nyt poistuisi. Kollia jäi hieman harmittamaan, ettei hän päässyt kyselemään mysteerikissalta vielä lisää. Mutta eiköhän loput yksityiskohdat olisi helppo selvittää. Hehän olivat he, eivätkä mitään tavallisia tallaajia. He eivät olleet kuka tahansa.
//Rhiannon? 😉
