Amor
“Mit- ei! Rhiannon?!” Kollin meripihkaiset silmät laakenivat lautasiksi. Nyt oli tuli irti. Amor lähti Rhiannonin perään kiireellä, tästä ei seuraisi mitään hyvää.
“Rhiannon. Rhiannon!!! Kuuntele”, Amor yritti pitää äänessään vakaan ja rauhallisen sävyn. Vaikka hän tuli aivan Rhiannon vierelle oli kuin heidän välissään olisi ollut sellainen näkymätön este kuin äsken kaksijalkojen ruokapaikassa. Sisko lateli vuorosanojaan kuin julma keisarinna, välittämättä yleisön epämääräisestä kiljunnasta tämän korvanjuuressa.
Ja sitten Rhiannon kävi kulkuri kolliin käsiksi, yhtä nopeasti kuin koko kohtaus oli lakannutkin. Amor ei tiennyt oliko mennyt silmänräpäys vai pitempään.
“Lopeta lopeta lopeta. Lopeta. Oikeasti. Hän ei tarkoittanut” Kauhistus alkoi nousta ja sen myötä hänen äänensäkin kiihtyi, puhe oli hiljaista ja hätäistä mantran toistelua, ihan kuin sanan sanominen tarpeeksi monta kertaa lopettaisi tilanteen. Mutta Rhiannon ei kuullut. Naaras väitti olevansa näkymätön, mutta niin oli Amorkin.
Amor oli syöksymässä Rhiannoniin kiinni kun hän huomasi kollin kaulasta pulppuavan veren ja pysähtyi. Silloin jo hän tiesi, että kolli kuolisi. Tekisi hän mitä tahansa, tuo kissa oli vainaa. Hän seisoi lamaantuneena. Ei hän voinut pysäyttää sisartaan enää. Jokin kylmä hiipi hänen vatsanpohjastaan kohti kurkkua, kohti päätä, jonnekin syvälle ytimiin.
Amor vain katsoi, kuinka henki puristettiin ulos, kuin resuisesta nukesta. Äsken vielä niin elävästi vitsaillut kissa olikin yhtäkkiä tuonelan oma. Noin se vaan kävi.
Rhiannon huusi keuhkonsa tyhjäksi.
Ja sitten oli hiljaista. Vain sade paiskasi maata ja kostunutta myttyä vähän matkan päässä. Kaikki se pursuava veri, kuin paksu kastike. Tahmainen haava sykähteli laimeasti ja hidas sammuva liike tarttui Amorin kurkkuun. Hänen kurkkuunsa kerääntyi paakku jota hän ei pystynyt nielemään. Jostain syystä hän ajatteli sen olevan hyytynyttä verta. Amor alkoi kakoa voimakkaasti. Kaikki se veri! Se lämpö. Hänen vatsanpohjassaan, hänen vartalossaan virtaava veri. Aivan kuin sekin olisi muuttunut, muuttanut hänet turpeaksi ja tahmeaksi todistaessaan kaiken tuon vuodatuksen. Veren siellä, missä sitä ei kuuluisi olla.
“Taivas varjele”, Amor sai sanottua suustaan kuivien kohahduksien lomassa,“minullahan menee upeasti! Yörg. Jokaisessa perheessä oli ongelmansa ja tällainen klassikko laskeutui minun osakseni. Tähän vaivaan ei varmaan ole mitään kursseja?” Kakominen värisytti läikikkään kollin vartaloa samalla kun hän naurahti sanat ilottomasti suustaan. Miten Rhiannon oli noin impulsiivinen? Amoria ahdisti. Hänen koko kehonsa oli hätkähtänyt ja sojotti ympäriinsä, kaikkialla hänen ympärillään lukuisat näkymättömät piikit valmiina suojelemaan ylivirittynyttä kehoa.
“Tämäkään showmies ei saa tätä näytelmää mitenkään enää pelastettua. Helkkari mitä tragikomediaa.” Amor hieroi kasvojaan. Heidän molempien turkkinsa olivat litimärät. Rhiannon näytti säälittävältä sinisessä liinassaan ja uitetuissa kasvoissaan. Hetken hän vain tuijotti siskoaan.
“Nyt palaamme takaisin kujakissayhteisöön.” Kaikki tavanomainen hilpeys oli poissa. Amor oli vakavampi kuin koskaan. Hän sulki korvansa ja lähti tassuttamaan pienen tarkastelun jälkeen suuntaan, jossa oletti kujakissayhteisön olevan ja toivoi, että Rhiannon tulisi perässä. Tietenkin hän tulisi. Vesilätäköt ällöttivät häntä, mutta hän ei voinut ajatella muuta kuin, että sentään ne olivat vettä eikä verta. Rhiannon otti hänet kiinni.
“Olet synkeä”, Rhiannon sanoi.
Amor vilkaisi sisartaan uupuneena ja sitten palasi katselemaan tummaa asfalttipintaa. Hän näki Rhiannonin tassussa vaaleanpunaisia raitoja.
“Kuulitko mitä vääryyttä hän meille teki. Miksi yritit viedä minut pois? Et sinä voi alistua tuollaiseen. Hän ei ansainnut elää. Hän oli ylimielinen ja vähätteli minua”, Rhiannon ei vaikuttanut ollenkaan… miltään. Ei järkyttyneeltä, ei apealta, ei hän ollut edes shokissa. Lähinnä vain tyytyväinen.
Amor ei halunnut puhua tästä. Ei nyt.
“Kuule, Rhiannon ihan tosi, minä yritän olla nyt yksin jos et huomaa”, Amor sanoi ja luimisti korviaan.
“Miten niin? Minähän olen tässä. Et sinä voi olla yksin. Olemme kaksin.”
“Siksi olenkin hiljaa.”
“Puhut koko ajan.”
Amor alkoi puhista tuskaisesti, mutta pidätteli itseään. Olisi parempi vain olla nyt hiljaa. Kerrankin oli tilanne, jossa hän ei tiennyt mitä seuraavaksi tekisi. Lyran kuolleet kasvot kelluivat hänen silmäkulmassaan. Amor yritti räpytellä kuvan pois, mutta se ei kadonnut. Hänen sisarensa oli vaarallinen.
Ehkä se ei ollutkaan ahdistus mikä häntä vaivasi. Vaan pelko.
//Rhiannon? 😉
