Amor
Amor oli uuvuksissa. Hän olisi halunnut vain nukkumaan. Hän ei muistanut milloin hänestä oli viimeksi tuntunut näin loppuun ajetulta, yleensä hän olisi pystynyt kukkumaan vaikka viikon putkeen silmiään sulkematta ja kimaltanutkin vielä sen jälkeen. Ja Rhiannon vaan jatkoi ja jatkoi. Amor ei vastannut naaraan aneluihin. Naaras oli hartaasti puristamassa Amorista vastausta kun tömähdys keskeytti heidät.
Amor lamaantui ja joutui rääyttämään silmiään hyvin monta kertaa. Hetken hän luuli jo uuvahtaneensa matkalla ja astuneensa unien valtakuntaan. Mutta näky ei hälventynyt, vaikka Amor vielä varmuuden vuoksi hieraisi kasvojaankin.
Hän olisi halunnut huutaa. MIKSI JUURI TÄLLÄ HETKELLÄ KAIKISTA MAAILMAN HETKISTÄ. Oi, miksi? Amor oli kuin ruma lässähtänyt sieni, surullisen näköinen hermeli, pelkkä…
“Tämä taitaa olla jo toinen kerta kun säikäytän teidät?”
Amorin ajatukset hiljenivät kokonaan. Hänellä ei olisi enää koskaan mitään ajateltavaa. Hän vain kuunteli ja katsoi. Ja katsomistahan oli. Matteon keltaiset silmät olivat painautuneet Amoriin. Hän tunsi ne ihollaan. Matteo koski häneen pelkästään silmiensä avulla ja Amor sykähteli.
Ajatusten rulla vapautui ja hänen päässään alkoi taas pyöriä, lähinnä jotain alkukantaisia ajatuksia, mutta sen hän ymmärsi, ettei hän voisi vain kököttää siinä kuin katulamppu.
“Hah. Niin. Ehkä kohtaamme aina näin”, Amor sanoi ja hymyili, mutta hymy ei tavoittanut hänen silmiään. Hän vilkaisi hätäisesti itseään ja yriti heilauttaa turkkiaan edes vähän paremmaksi mukahuolimattomalla elkeellä, mutta kastunut mikä kastunut. Amor vältteli Rhiannonin katsetta.
“Pahoittelut. On ollut vähän rankka päivä. Ja sadekin pääsi yllättämään”, Amor selitti hieman alistuneesti. Voi kuinka noloa. Tämä ei ollut ollenkaan se vaikutelma, minkä hän halusi Matteolle antaa. Amor väitti itselleen toivovansa Matteon lähtöä, mutta silti hän olisi kauhistunut mikäli kolli olisi solahtanut takaisin varjoihin juuri nyt.
Matteo hymyili salaperäisesti: “Onneksi emme ole sokeria.”
Amor oli valmis vastaväitteisiin, sillä hänestä Matteo oli melko herkullisen näköinen. Toisaalta, hänen ulkomuotonsa ei ollut kyllä sateesta moksiskaan. Se vaan sai hänen öljyisen turkkinsa kiiltämään. Matteo katseli heitä punniten. Holi tainnut huomata sisarusten välisen omituisen ilmapiirin. Ties kuinka kauan hän oli tarkkaillut heitä, ennen kuin teki itsensä huomatuksi.
“Rankka päivä, siis?”
Amor näki miten Matteon katse kävi Rhiannonin käpälissä ja sitten hymyili heille.
“Minulla ei ole ollut rankkaa. Min-” Amor katkaisi Rhiannonin puheenvuoron, ennen kuin naaras ehti sanoa mitään typerää – silläkin uhalla, että naaras kiukustuisi. Ei hän pelännyt, että Rhiannon tekisi hänelle mitään, vaikka naaras olikin ottanut asian esille äskeisessä puheenvuorossaan, johon Amor ei ollut ehtinyt vastaamaan. Ei tietenkään. Hän oli paljon enemmän peloissaan muista ja siitä millaisiin ongelmiin Rhiannon heidät ajaisi. Tällä hetkellä häntä huoletti se, mitä Matteo näki tai tulkitsi näkevänsä. Ei vaatisi kovinkaan paljon tulla vaarallisen todellisiin johtopäätöksiin.
“Niin. Jonkinlaisia ongelmia? Ymmärrän kyllä”, Matteo loikkasi alas metalliastian päältä heidän tasolleen. Amorin oli vedettävä henkeä. Matteo jäi vähän matkan päähän.
“Puhutko aina hänen puolestaan? Tytöllä on jotain sanottavaa, antaa puhua.” Amor nielaisi. Päivä meni vain koko ajan pahemmaksi. Hän rukoili, että Rhiannon nyt keräisi kaikki tilannetajunsa rippeet ja lopettaisi ennen kuin alottaisikaan. Rhiannon ei saisi kertoa Matteolle. Heidän olisi poistuttava tuota pikaa ennen kuin he tuhoaisivat kaiken, mitä olivat kujakissayhteisön ulkopuolelle rakentaneet. Unelma merkitsi Amorille liikaa, eikä hän antaisi sen valua tassuistaan tuhansina hiekanjyväsinä pois hänen ulottuvistaan. Hän ei suostuisi siihen. Amor kohtasi Rhiannonin katseen ja alentui niinkin kamalaan ja nöyryyttävään tekoon kuin aneluun.
//Rhiannon?
