Amor
Amorin askeleet hidastuivat hetkeksi puhtaasti hämmennyksestä, pienen pieni uteliaisuus oli ottanut siksi lyhyeksi hetkeksi hänestä vallan, kunnes korvat taas painuivat päänmyötäisiksi ja Amor kiristi taas tahtiaan. Ei hän tarvinnut Rhiannonia hoitamaan rakkauselämäänsä – tai yhtikäs mitään! Mitä tunki veriset näppinsä paikkoihin jonne ne eivät kuuluneet. Ei hän tarvitsi apua, kyllä hän tiesi mitä teki. Rhiannon vain sotkisi kaiken. Naaras asettuisi heidän väliinsä ja toteaisi muitta mutkitta “kuules velikultani Amor on tässä jo hetken miettinyt, miltä turkkisi mahtaa oikein maistua? Voisitko antaa hänelle pienen maistiaisen?” pudottaisi sanansa aivan yhtä hienovaraisesti kuin olisi heittänyt taivaalta kissan kokoisen kiven lampeen ja kaiken tämän jälkeen Matteo kohottaisi pilkallisesti kulmiaan ja NAURAISI. Katsoisi heitä, kahta itsestään liikaa luulevaa nuorta hänen kuistillaan, ja säälisi, jonka jälkeen lähtisi äkkiä pois, eivätkä he enää koskaan kohtaisi muualla kuin Amorin katkeransuloisissa unissa. Sillä ainakin Matteo unohtaisi heti, ehkä joskus jonain lämpimänä hetkenä kotipesässään kermaa litkien muistaisi etäisen muiston, vitsin, jonka kaikkia yksityiskohtia tämä ei edes kunnolla muistanut, naurahtaisi ja sen jälkeen unohtaisi lopullisesti, siirtyisi eteenpäin elämässään. Olisi täysin kylmä ja välinpitämätön ja jos he joskus kuiden päästä kohtaisivat kadulla, hän vain näkisi nolon nulikan joka oli joskus ollut lätkässä häneen. Amor halusi heittäytyä kaivoon ja kiljua niin, että koko maan poveen porautuva putki ulvoisi hänen kanssaan kunnes hän mulahtaisi veden hiljaisuuten ja vetäisi ahnaasti keuhkonsa täyteen vettä ja toivoisi, että uppoaisi pohjaan mahdollisimman nopeasti. Ja sitten vielä joku typerä ohikulkija näkisi kaiken ja pelastaisi hänet jollakin hilavitkuttimellaan, lassoaisi hänet kuin väsyneen kangasrievun ja sitten vasta koko maailma katsoisikin häntä kuin jotain epäonnista kohtalonoikkua ja koko kaupunki juoruaisi tarinasta, kuinka sellainen nuori kissa kaikessa ihastuksessaan yritti hukuttautua ja Amor olisi kaikkien kissojen tuntema farssi, tarina siitä, kuinka kissa luopuisi typeryydessään kunniansa, eikä kukaan enää koskaan ottaisi tätä tosissaan ja sit-
Amorin ajatukset puhisivat hengästyneinä pakolliseen sisäänhengitykseen.
“En minä ole kiinnostunut hänestä, kiitos vain”, Amor sanoi värittömästi, tavoitellen kunniallista sävyä sen minkä kykeni latistuneessa turkissaan ja sipaisi kaulansa muovinrepaletta paremmin.
Rhiannon otti muutaman hölkkä askelen kiriäkseen veljeään, joka tarpoi tuhatta ja sataa pitkillä koivillaan.
“Ja muutenkin. Kyse ei ole siitä. Unohditko jo mitä tapahtui vähän ennen? Unohditko jo mitä puhuimme aikaisemmin. Siitä, kuinka et voi vaan TAPPAA jotakuta? Ymmärrätkö? Ymmärrätkö sinä miksi olen sinulle vihainen? Koska minusta tuntuu, että sinä et vain tajua. Sinä et ymmärrä. Yhtään. Mitään. Ja sitten sinä alat järjestää jotain huvipurjehdintaa jonkun katukatin kanssa ja ties mitä. Minä haluan nukkumaan.”
Amorin tassut olivat aivan kuraiset. Ja asfalttiako väitettiin siistiksi kävelytieksi? Olivathan he toki muutamasti oikoneet, mutta ei hänen turkillaan ollut mitään asiaa olla näin likainen. Kukaan ei saisi nähdä häntä näin, muuten olisi aivan selvää missä he olivat yönsä kulkeneet ja siitä vasta Päivänsäde riemastuisikin. Sitten he eivät saisi enää koskaan mennä minnekään. Ei juhliin huomenna, ei ylihuomenna eikä vuoden päästä. He helkkari sentään kuolisivat tylsyyteen!
//Rhiannon? 😀
