Amor
Pitkään Amor vain kieri pedillään, hänen ajatuksensa kiersivät kehää, välillä harhautuivat ja kun olivat jatkaneet spiraalinomaista kulkemistaan tarpeeksi kauan, alkoivat päät pyöräillä hallitsemattomasti törmäillä toisiinsa. Vähän matkan päähän käpertynyt Rhiannon kuitenkin sai hänen olonsa paremmaksi ja oli pyyhinyt täysin tyhjän pedin aiheuttaman kalseuden Amorin sisältä. Amoria vaivasi paljon se katse, tai oikeastaan jopa lähes katseettomuus, joka oli noussut Rhiannonin kasvoille siellä kujalla. Katse, joka enteili hengen lähtöä. Naaras ikään kuin lipesi omastakin otteestaan, vaikka vaikuttikin siltä, että hänellä oli järkiperäiset perustelut teoilleen. Silti Amor oli varma, ettei Rhiannon oikeasti ollut niin hallinnassa itsestään kuin antoi ymmärtää sanoillaan. Ei niitä asioita oltu harkittu.
Amorin olisi pidettävä Rhiannonia silmällä. Hän ei halunnut antaa sisaren luisuvan itsestään enää. Se oli Amorin velvollisuus. Kollia mietitytti hieman huomisyön juhlat. Amor ei halunnut holhota, mutta voisiko Rhiannonia oikeasti laskea käsistään hetkeksikään? Entä jos hän nyt oli jollain ihmeellisellä tappokaudellaan. Jo kaksi tappoa lyhyen ajan sisään, todennäköisyydet eivät valitettavasti olleet mitenkään hirvittävän alhaiset. Tekikö tämä Rhiannonista sarjamurhaajan? Ei titenkään. Ei Rhiannon ollut, noh, SELLAINEN. Vai oliko? Ei ollut. Rhiannonille vain sattui…. vahinkoja. Joille naaraalla oli heittää perustelut apteekin hyllyltä. Mutta ei Amor uskonut, että Rhiannon olisi jotenkin pahantahtoinen. Asialle kuitenkin pitäisi tehdä jotain. Puhua pulputtaa Amor osasi, mutta puhuminen ei näköjään auttanut. Tai ainakin hänen pitäisi yrittää uudestaan.
Jossain kohtaa hänen ajatukseni himmenivät, luisuivat pois ja hän vaipui unen siipien suojaan, viimein. Vaikka aurinkokin oli jo availemassa silmiään.
Amor heräsi Rhiannonin tuijotukseen. Rhiannon vain istui ja tuijotti häntä. Amor oli juuri ja juuri tarpeeksi hereillä kuullakseen naaraan sanat. Olisi nyt edes odottanut siihen, että Amor olisi saanut silmänsä auki varsinkin kun ne sanat olivat osoitettu Amorille.
Rhiannon kökötti aivan Amorin pedin vieressä.
“On karmivaa, että tuijotat minua kun nukun”, Amor sanoi leppoisasti ja kierähti ylös ja vasta silloin Amor huomasi pulskan hiiren aivan tassujensa juurella. Siitä tuli kumman liikuttunut olo.
“Vau, maestro on saalistanut tämä ihan itse… miten sisukasta, laitoit nätit pikku tassusi ihan oikeisiin töihin. Et olekaan vain pelkkä mannekiini”, Amor sanoi ja hymyili varovaisesti ja testasi vesiä ja miten kovasti myrskytuuli puhalsi vielä Rhiannonin suunnalta.
Eilisten herkkuaterioiden jälkeen hiiri tuntui ankealta, mutta Amor ei sanonut sitä ääneen. Hän ei ollut kiittämätön. Hän todella arvosti Rhiannonin elettä ja se sai Amorin olon tärkeäksi.
“Mutta niin. Unohdetaan vain eilinen, sopiiko? Syödään tuo hiiri kahteen pekkaan”, Amor sanoi sovittelevasti ja katsoi Rhiannonia hieman keikistellen kulmiensa alta. Hän hoiti kaiken aina puhumalla, mutta tällaisissa tilanteissa hänen puheensa lakkasi. Amorin oli vaikea palata puimaan asioita. Se sai hänen olonsa noloksi, eikä hän olisi millään halunnut ottaa kissaa enää pöydälle.
//Rhiannon? 🙂
