Amor
Amor oli niin perin järkyttynyt ettei edes tiennyt mitä sanoa. Jossain sisällään sopukoissaan hän olisi halunnut nyyhkiä. Kolli rojahti häkin pohjalle maansa myyneenä, lohduttomana kuin pesurätti. Miten he saattoivat?
“Rhiannon!” Amor vain sai vaikeroitua tuskansa läpi. Miten he saattoivat viedä sen häneltä? Jalokivet hänen kaulastaan? Mitä hän nyt pukisi juhliin, eihän hän ALASTI voinut mennä. Hän oli toivoton ja katastrofaalisen epätyylikäs. Amor ei ollut koskaan tuntenut oloaan näin paljaaksi. Miksi, ja vielä tällaisena hetkenä? Kolli ei ollut edes kiinnittänyt huomiota kuinka heitä raijattiin johonkin epämääräiseen paikkaan ennen kuin hän kuuli etäisen eläimellisen huudon jostain hyvin hyvin kaukaa. Hänen tragediansa kupla puhkesi aivan hetkeksi ja hän alkoi havainnoida ympäristöään.
“Missä me oikein olemme?” Rhiannon kuiskasi hiljaa, “ja mitä me oikein teemme?”
“Voisimme taistella ja ottaa sen häneltä takaisin. Mutta entä jos se ei olekaan hänellä enää, entä jos hän…*jotain niiskutuksen kaltaista hyminää* heitti sen pois?” viimeisten sanojen kohdalla Amorin ääni särkyi kivuliaasti ja hän huokaisi.
“Niin, siis tarkoitit miten pääsemme pois? Heidän on otettava meidät tästä katiskasta lopulta. Silloin on meidän hetkemme. Otetaan räyh esille! Sitten on lupa raadella! Oi rakas Rhiannon, salainen aseeni.”
//Rhiannon? 😉
