Amor
“Milloin sinä aloit luottamaan itseesi noin vähän?” Amor puhahti Rhiannonin dramaattiselle ilmaukselle. Laita nyt vielä tassu otsalle ja lyyhisty maahan, antaudu kuolemaan kuin lihanpala tarjottimella. Mitä Amor ei itse nähnyt oli se, että hän oli aivan yhtä lailla ehdolla dramaakuningattaren kruunun haltijaksi. Kyllä hänen sydämensä oli edelleen musertuneena äskeisistä tapahtumista, vaikka keskustelu siirtyikin eteenpäin. Hänen kyynelkanavansa oikein sykkivät kyynelistä, jotka olisivat purkautuneet jos hän olisi osannut itkeä.
“No onko muka ideoita?”
“No emmehän me ole edes yrittäneet vielä mitään!” Amor huudahti. Hän tunki tassunsa häkin kolosta ja huljutteli metallia ja ilmaa sen ympärillä, “emme me nyt sentään vielä manalan porteilla ole, sisko hyvä.”
“Metallia ei kynsillä leikata”, Rhiannon totesi epäluuloisesti. Amor pyöräytti silmiään.
“Vaikka olenkin kaunis, niin en minä nyt pelkkä tyhjäpää ole”, Amorin tassu kalisutti kaltereita, hypisteli saumoja ja törröttäviä kulmia, “voi olla, että joudumme käymään kaksijalkoihin käsiksi… pitää varautua siihen.”
Mutta sitten. Naps. Portti heilahti auki. Siis mitä? Amor katseli tassujaan hämillään, noinko helppoa se muka oli? Tämän oli pakko olla ansa.
“Siis…?”
Amor ja Rhiannon katsoivat toisiaan ja sitten auennutta häkin ovea. Harvinaista kyllä, silloin oli Amorkin hiljaa. Viimein, oli se sitten sekuntien tai pidemmän ajan pääsyä, Amor avasi suunsa ääni ohuena hengityksen pidättämisestä:
“Voitko vielä varmistaa, etten näe näkyjä?”
“No jos näet, niin sitten näen minäkin”, Rhiannon alkoi käkättää. Epäuskoinen nauru tarttui Amorin. Sepä ei raatelua kaivannutkaan! Olipa antiklimaattista. Ja eikun vain ulos!
Kaksikko loikkasi alas viileälle lattialle. Kaikkialla haisi kylmä myrkky. Mikä paikka tämä oikein oli? Silloin tällöin ilmaa halkoi kaikenlaiset tuskastuneet kakistukset ja itkuntirautukset, joskus ilmassa kaikui muutama uhon mourahdus.
“Olisiko se ihan typerää käydä katsomassa, missä me oikein olemme? Jos vain nopeasti vilkaistaan”, Amor ehdotti ja kuikuili kauemmas. Rhiannon virnisti. Typerä ideahan se oli, voisi jopa koitua heidän kohtalokseen, mutta mitäpä kissa uteliaisuudelleen mahtoi. Tukahdutettu seikkailun nälkä ja sairaalloinen kiinnostunut kaikkeen, mikä ei ollut kujakissayhteisön koti, oli periaatteessa Päivänsäteen syytä. Hän ei antanut Amorin ja Rhiannonin ulkoilla vapaasti ja pimitti kaiken ulkomaailman heiltä. He saisivat siis tehdä mitä tahansa, eikä sen pitäisi vaivata heitä. Päivänsädehän tässä oli vastuussa.
Sisarukset lähtivät tassuttamaan seinän viertä kohti mölinää. Välillä heidän oli vilkuiltava taakseen ja pidettävät selustaa silmällä. Amor ei enää halunnut häkkiin. Yksi kerta oli ollut tarpeeksi.
Amor saapui ovelle, joka oli raollaan. Äänet kantautuivat avautuvasta huoneesta. Niitä oli enemmän kuin hän oli alun perin olettanut. Siellähän oli suorastaan lauma! Hetken äänet saivat Amorin miettimään, olisiko tämä sittenkään hyvä idea. Entä jos vastassa olisikin hyvin hyvin suuri ja hyvin hyvin vihamielinen porukka. Silloin he saisivat kyytiä.
“Mitä luulet, mennäänkö?” Amor kuiskasi. Rhiannon oli hiljaa ja pelottomasti tunki päänsä oven raosta, Amor olisi halunnut kiljua kun naaras ei heti vilkaistuaan nypännyt päätään pois.
“Tahdotko kuolla! He huomaavat sin-” Amor melkein karjaisi. Mutta Rhiannon oli työntänyt tassullaan oven auki niin, että Amorkin näki kaiken, mitä sisko oli hetki sitten jo niin pelottomasti kohdannut.
“Häkeissä. He ovat häkeissä!” Amor riemastui ja lähti tepsuttamaan reippaasti sisään. Kattoon saakka kohoavat häkkipinot raidoittivat kalsean valkoista huonetta. Näky oli kaikessa ahdistavuudessaan helpottava. Kukaan ei voisi käydä heidän päälleen.
“Mennään katsomaan vähän lähempää”, Amor sanoi ja he kipittivät käytävää häkkien välissä. Silloin asukit alkoivat reagoida heihin. Voi mitä korvia särkevää ulvontaa se oli!
“Shhh! Tiedetään, tiedetään. Olemme vastustamattomia, mutta säästelkää ääntänne”, Amor hyssytteli, mutta kun hän oli avannut suunsa melu vaan voimistui. Ja kaikki ne äänet, ne eivät tulleet kissoista.
“Mikä tuo kirunta oikein on?” Rhiannon älähti korviaan luimistellen. Heidän katseensa kohosi korkeuksiin, pienelle orrelle jossain istui kirkkaan vihreä lintu.
“Aika rohea”, Amor mutisi.
“Ja äänekäs!” Rhiannon kiristeli hampaitaan. Lintu tosiaan vain jatkoi epätyytyväistä kiljumistaan. Kaikki äänet heidän ympäriltään sekoittui valtavaksi kakofoniaksi, josta oli vaikea erottaa yksittäistä ääntä. Mutta jostain kuului vislaus, kuin käärme se kulki heidän korviinsa lämpimänä. Kun Amor kääntyi tavoittamaan ääntä katseellaan, jostain alarivin häkin syvyyksistä kuului rouhea ääni:
“Tuoretta lihaa! Tulkaapa vähän lähemmäs”, Amor irvisti. Ryönäinen harmaa kissa tunki kasvonsa aivan kaltereihin kiinni, hullu petomainen kiilto silmissään: “Tseh tseh sellisyötit!”
“Ensi kertaan kullanmuru!” Amor sanoi ja iski silmäänsä ällötykselle nieleskellen aivoissa polttavaa mielikuvaa kissan ulkonäöstä.
Amor teki virheen vastatessaan ensimmäisellekään, kolli ei vaan mahtanut itselleen mitään. Se oli hänen tapansa käsitellä asiat, kohdata todellisuus. Puhumalla. Pian sieltä täältä kuului yhteydenottoja, epätoivoisesta riettaaseen. Kaikki yrittivät onneaan. Ehkä tässä olisi heidän pelastajansa – tai mitä kukakin kaipasi.
“Hei, te siellä!”
“Ette viitsisi vähän jelpata kaveria?”
“Voitteko nyt kaikki pitää päät kiinni?” jostain kajahti. Osa vangeista hiljeni, mutta monet jatkoivat tuloksetonta pauhaustaan. Ruskeankirjava raskasrakenteinen kolli katsoi pitkästyneenä ympärilleen. Rhiannon taisi kuitenkin luulla, että kolli osoitti sanansa myös heille, sillä hän sinkosi aivan kissan luo, vain kalterit erottivat heidät. Voi hyvänen aika nyt taas. Amorin ei onneksi tarvinnut murehtia verisestä lopputuloksesta, sillä vaikka riita yltyisikin, välissä oli fyysinen este. Kolli kaltereiden toisella puolella vaikutti kohtaavan Rhiannonin aivan yhtä jämäkästi, kuin naaras itsekin oli paikalle saapunut. Jokin asetelmassa sai Amorin miettimään. Ehkä Rhiannon tarvitsisi jotain tällaista. Raavasta vankilakundia!
//Rhiannon? 😉
