Amor
Amor pudisti päätään:
“En. Olen ollut joinain iltoina pihoilla tähyilemässä ja joskus nähnyt vilahduksia kissoista. Mutta en ole koskaan vielä tavoittanut heitä.” Amorista oli kutkuttavaa nähdä kissoja, joihin kujakissayhteisön orjavalta ei yltänyt. Jokin sai ne kissat tuntumaan myyttisiltä, kaukaisilta kauniilta olennoilta, jotka elivät täysin erilaista elämää.
“Ajattelin, että voisimme käydä tutkimassa pesiä jos löytäisimme heidän asuinpaikkansa. Ja siksi olemme täällä. Yksin olisi ollut typerää lähteä tutkimaan. Jos olisin jäänyt loukkuun se olisi ollut tieni pää”, Amor totesi ja tähyili vaaleita seiniä. Ehkä Amor luotti itseensä ja Rhiannoniin liikaa, jos ajatteli pystyvänsä kohtaamaan nämä kissat kaksin sisarensa kanssa. Hehän olivat vielä ihan keskenkasvuisia kakaroita. Mutta Amoria ei huolettanut – ainakaan vielä. Hän luotti itseensä. Eikä hän myöskään halunnut olettaa, että vieraat kissat olisivat vihollisia. Amor suhtautui kaikkiin kissoihin uusina tuttavuuksina. Mutta ei hän naiivi ollut.
Jostain syystä ajatus kujakissayhteisön ulkopuolisesta elämästä tuntui Amorille erityisen rakkaalta.
Hirvittävä, jyrisevä kuolonkorina tunkeutui huoneeseen niin, että Amor ja hänen turkkinsa molemmat säpsähtivä rajusti. Rhiannon hyppäsi tassuilleen ja muuttui pedoksi. Amor nuuhki ilmaa. Kaikkialla löyhkäsi, mutta hänestä se ei tuntunut kissan hajulta. Lämmin myski tulvahteli kaikkialla. Tietenkin. Tietenkin! Olipahan hän idiootti.
Amor teki kynnellä kaulansa edessä vaakasuoran liikkeen. Käännettynä sanoiksi: turvat tukkoon! He laskeutuivat varovasti alas lattialle. Sitten Amor lähti varovasti tassuttamaan kohti aaltoilevaa korinaa Rhiannon loimusilmäisenä melkein hänen kyljessään kiinni.
Kulman takaa aukeni äänekäs huone.
“Tule. Kiivetään tuonne katsomaan.” Amor lähti johdattamaan heitä pehmeälle kivelle, josta he pääsivät vaivihkaa loikkaamaan puiselle tasanteelle joka roikkui seinällä aivan kaiken yläpuolella. Ja sieltä he näkivät kaiken.
Valtavan suuri nenä tuhahteli vällyjen välissä. Koko otus oli kuin pelkkiä suuria sieraimia ja huljuvia nenäkarvoja, jotka puhahtelivat ja kröhivät kuin yrittäen päästellä jumiin jäänyttä tuprua ulos. No, kai se oli elonmerkkikin, toissijaisesti toki. Suuri nukkuva nahkalyllerö!
Hän ei ollut koskaan vielä suojatun elämänsä aikana nähnyt kaksijalkaa näin läheltä, eikä varmasti ollut Rhiannonkaan. Emo oli kyllä kertonut heille kaksijaloista ja he olivat nähneet niitä joskus hyvin kaukaa vieraillessaan kujakissayhteisön pesän ulkopuolella.
Amor tarkasteli tutisevaa kasaa ja sitten sisartaan. Melko vaarattoman oloinen hänen mielestään, mutta Rhiannon ei vaikuttanut kovinkaan ihastuneelta.
“Mikä rumilus!” naaras tuhahti.
“No ei ole kyllä kauneudella pilattu. Ikävä juttu”, Amor kumartui katsomaan alas laudalta koko painollaan.
“Lyön vetoa ettet sinä Rhiannon uskalla mennä tuon hurmurin kainaloon.”
//Rhiannon? 😉
