Amor
Rhiannonin ääni oli muuttunut kimeäksi huudahteluksi, se patisteli Amoria nopeammin naaraan perään. Ja oli Amorilla toinenkin syy kiirehtiä, sillä valtaisa lihakäpälä kompasteli heidän perässään kuin maasta ylös kaivautunut puu.
“Tulossa ollaan!” Amor puikkelehti portaat nopeasti ylös ja syöksyi sisarensa rinnalle. Rhiannon huitoi ikkunan taakse ja yritti saada veljensä näkemään jotain.
Mutta ikävä kyllä hän ei nähnyt kuin yön mustuuden ja huoneen heijastuksen. Tietenkin hän uskoi Rhiannonia.
“Mitä sinä näit?”
“Se kissa. Ihan varmasti näin sen!” Amorin mieleen piirtyi kuva sulavalinjaisesta mustasta, aidoilla öisin kiemurrelleesta kissasta, joka oli liikkeissään lipevä kuin lumikko, mutta omituisen puoleensa vetävä kuin kyy. Heidän olisi saatava kissa kiinni. Amorin oli saatava tietää kissoista yhteisön ulkopuolella. Jokin sykähdyttävä oli lähempänä kuin koskaan.
“Tule! Mennään”, Amor sanoi ja osoitti takaisin portaikkoon.
“Mutta entä kaksijalka?”
“Juokse sinä oikealta ja minä vasemmalta. Sitten se ei osaa valita kumman se ottaa kiinni. Ja hymyile oikein nätisti!”
Sisarukset pujahtivat takaisin rappusiin, jossa kaksijalka oli kuin olikin vastassa. Sillä oli kädessään jonkinnäköinen oksankarahka, ei kovin uhkaava, mutta ehkä se toi kaksijalalle henkistä rohkeutta kohdata nämä hurjat villipedot. Läheltä katsottuna kaksijalka ei ollut muutenkaan hirvittävän pelottavan oloinen, lähinnä hämillään. Amor ja Rhiannon puikkelehtivat sukkelasti horjuvien jalkojen lomitse. Kaksijalka ei ollut selväti päässyt eroon unisuudestaan. Eikä mikään ihme. Pahoittelut pienestä häiriöstä, Amor ajatteli mielessään. Adrenaliini sykki hänen korvissaan huumaavana.
Kaksikko pujahti ulos ikkunasta ja kiipesivät kynnet rapisten aidan ylitse ja sujahtivat viereiselle pihalle puuskuttamaan.
“No niin. Helppo juttu!” Amor sanoi hymyillen, mutta vakavoitui nopeasti, “meidän on löydettävä se kissa. Emme saa jäädä kuhnailemaan.” Pakkomielle oli vallannut Amorin. Tämän kissan löytäminen oli hänelle käsittämättömän tärkeää. Hän ei itsekään tajunnut koko jutun merkitystä, mutta ajatus kissan päästämisestä ikiaikaisesti takaisin varjoihin kauas heidän ulottumattomiinsa ahdisti Amoria. Heidän oli mentävä. Heidän oli mentävä nyt.
“Muistatko yhtään mihin suuntaan hän meni?”
“Seuraa minua”, Rhiannon loikkasi aidalle ja lähti nelistämään kapealla puulla. Aita muuttui pesän mukana, välillä tassujen alla oli kylmän kalsea metalli. He hidastivat vauhtiaan nuuskimaan ilmaa, mutta ilmassa tuoksui vain viherlehden yö.
Amor oli pettynyt. Hän ei olisi halunnut luovuttaa, mutta eivät he tienneet mihin päin jatkaa. Amor loikkasi alas aidalta pieneen aidattuun pihaan, jonka keskellä oli outo muovinen lärpäke täynnä vettä. Eräänlainen keinotekoinen vesilammikko. Amor asettui kyyryyn tassuilleen mietiskelemään. Rhiannon tassutti hänen viereensä.
“Yritän ajatella, kuinka voisimme päästä takaisin hänen jäljilleen”, Amor myhäili äänessään synkempi vire. Yleensä kolli pulppusi intoa ja hyvää tuulta, mutta nyt hänen olemustaan sävytti mietteliäs vakavuus. “Tämä kaksijalkala on loputon. Emme voi vain rynnistää ilman suunnitelmaa.”
“En usko, että löydämme häntä”, Rhiannon totesi.
“Löydä ketä?” pehmeä ääni sanoi jostain korkealta. He molemmat säpsähtivät.
Rännin päällä istui mykkä siluetti keltaisin silmin. Amor katsoi kissaa silmät loistaen. Hän ei edes huomannut kissan outoa vaatetusta. Hän vain jäi katselemaan kollin kiiltävää, liikkeitä myötäilevää turkkia
Tämä kissa oli öljyä.
//Rhiannon? 😉
