Amor
Hiljaisuus saatteli Amorin katseen Rhiannoniin, joka mittaili tulokasta katseellaan. Voi saasta, yrittikö sisko pilata tämän? Joskus Rhiannon käyttäytyi niin omituisesti, ettei Amor edes tiennyt mistä moiset ajatukset riensivät naaraan pääkoppaan. Amorista Rhiannon oli suurimman osan ajasta suhteellisen normaali, riippuen toki miten se määriteltiin ja tässä tapauksessa melko laajasti. Mutta Amor oli huomannut, että sisaren käytös muuttui huomattavasti kolmannen osapuolen sattuessa peliin. Ehkä Rhiannonia vain hermostutti, ei se ollut ollenkaan epätavallinen sosiaalinen reaktio. Eihän Amor tiennyt millainen Rhiannon oli heidän yhdessäolonsa ulkopuolella. Amorista Rhiannon kuitenkin oli ihan, noh suhteellisen normaali ja sosiaalisesti kykenevä. Oman kokemuksensa mukaan. Mutta ehkä Rhiannonin valtasi jonkinlainen ylitsepääsemätön tukaluus, joka selitti hänen käytöksensä oudot huiput.
“Hah, Rhiannon on melkoinen vitsiniekka kun sille päälle sattuu. Tekee todella teräviä heittoja ja hämmentää pakkaa”, Amor naurahti luontevasti ja tarjosi sisarelleen oljenkortta ulos ongelmista. Mutta Rhiannonpa ei tähän pelastusköyteen tarttunut tai sitä huomannut. Amor alkoi jo epäillä näkikö Rhiannon edes tilanteessa mitään ongelmallista?
“Ei se ollut vitsi Amor”, Rhiannon sanoi vakavasti, “tai sinä.” Amor kääntyi nopeasti mysteerikollin puoleen. Miten helkkarissa hän nyt tämänkin ratkaisisi!
“Ymmärrän yskän”, kolli sanoi pehmeästi ja vilkaisi Amorin merkitsevästi. Se sai Amorin olon hieman ikäväksi, sillä ei hän halunnut puhua sisaresta tämän kuulematta, vaikka se olikin vain katseiden kielellä. Samalla hänen olonsa vapautui ja pelko kaiken pilalle menosta hävisi, Rhiannon ei saanut karkotettua tätä silkkiturkkia heidän luotaan. Amor ei olisi pystynyt siihen, jos heidän ensimmäinen ja ainoa kontakti yhteisön ulkopuolella sujahtaisi takaisin hänen tassujensa tavoittamattomiin.
“Olen Matteo. Millä asialla olette?” Kollin erikoinen siluetti kohosi heidän yläpuolelleen linjakkaana. Amor oli varma, että Matteon turkki säihkyi.
“Olen erittäin pahoillani jos satuimme reviirillesi. Olimme ohikulkumatkalla ja ajauduimme pieneen seikkailuun, joka onkin sitten pidempi tarina.” Matteon vaitonaisuudessa oli voimaa ja synkkyyttä. Ihan kuin hän olisi omistanut koko maailman. Mutta ei sellaisella orjapiiskuri Päivänsäde tavalla! Erittäin tärkeä lisäys. Vaan pyhästi ja pyytämättä.
“Minusta taas tuntui siltä kuin olisitte olleet perässäni”, Matteo totesi ja katsahti heistä molempiin hieman epäluuloisena, mutta siltikin täysin tyynenä ja… lumoavana kuin mikä! Musta orkidea.
“Väitätkö, että jahtaisin sinua? Et sinä ole niin kiinnostava, että juoksisin perässäsi. Koita jo uskoa!” Rhiannon paukautti väliin ja puhkaisi Amorin kuplan. Olisi vain parasta olla kuin Rhiannon ei olisi sanonut mitään tuollaista. Teeskennellä.
“On tavallaan totta, että olimme perässäsi, mutta varsinaisesti emme olleet juuri SINUN perässäsi, sillä emme tienneet ketä jäljitimme. Näimme vilahduksen kissasta – sinusta – ja halusimme kohdata”, Amor selitti ja hymyili rentoon tyyliin.
“Selvä. Ajattelitteko jäädä tänne pidemmäksikin aikaa?” musta kolli kysyi. Vaikka kuinka Amor olisikin halunnut jäädä tämän uuden magneettisen kissan seuraan, hänen olisi päästävä Rhiannon kanssa kahden ja puhua naaraalle. Hän ei voisi vaarantaa tätä koko juttua nyt. Rhiannon oli ymmärrettävä miten tärkeää tämä oli hänelle.
“On aika myöhä, joten meidän on varmaan lähdettävä unten maille. Asumme tässä vähän matkan päässä. Jutellaan kun tavataan!” Amor alkoi kaitsea Rhiannonia hännällään aidan suuntaan. Heidän olisi nyt lähdettävä, ennen kuin tapahtuisi jotain mitä Matteo ei enää haluaisi kohteliaisuudenkaan nimessä sivuuttaa. Amor ei epäillyt yhtään, etteikö Rhiannonilla olisi aineksia siihen.
//Rhiannon? 😉
