Amor
Amor tökkäsi Rhiannonin turkkia hännänpäällään kävellessään tämän luokse.
“Tshhh! Kuumaa kamaa!” Amor ja Rhiannon muistuttivat toisiaan mustavalkoisissa turkeissaan. Muuten he olivatkin täydelliset vastakohdat.
“Jaa a ketäs sitä katsellaan?” Amor tutkaili Rhiannonin katsetta. Tuntui kuin sisko olisi aina ollut jonkun erikoisen kiivauden vallassa, mutta täysin passiivisella tavalla. Rhiannon ei ollut räjähtävää energiaa, vaan kauhtunut eloton puu, joka kiukustuu kun epähuomiossa katkot muutaman oksan ja sitten se niin vihamielisesti kuin kuollut voi kaatuukin päällesi ja mites sattuikaan, syttyy varmaan vielä palamaankin tai jotain!
Amor vilkaisi pesää ja näki nurkassa turkkiaan sukivan Ametistin ja Hurman, joka jutteli tälle hiljaisella äänellä.
“No siinäpä vasta dominoivan oloinen poikamies.” Silloin Rhiannonin katse kääntyi häneen ja hän nosti kulmakarvaansa tuskin huomattavasti. Amor virnuili.
Ja alkoi papattamaan. Sellainen dynamiikka heillä tuntui joskus olevan. Amor puhui ja puhui kunnes vasta noin tusinan lauseen jos toisenkin jälkeen Rhiannon sai suunvuoron. Sanat vain purskahtelivat Amorista ulos, hänestä maailmassa tapahtui jatkuvasti kiinnostavia juonenkäänteitä, joista hänen oli kerrottava muille – aivan kuin ketään kiinnostaisi. Ja oikeastaan, joskus tuntui että hänen suunsa oli vain yksinäinen ja sille oli keksittävä jotain tekemistä. Ei hänellä aina sanottavaakaan ollut, mutta jokin hänen sisällään kaipasi yhteyttä muihin kissoihin ja hänestä keskusteleminen oli yhteyden suurenmoisin muoto. Sanat muodostivat polun suusta suuhun sielujen välille, jota pitkin he olivat hetken kiinni toistensa syvimmissä olemuksissa kunnes taas erkanivat. Ei hän sitä oikeastaan noin syvällisesti ajatellut. Hän ei jaksanut virua ajatustensa yksiössä kovinkaan pitkään, se oli aivan kamalan ankeaa! Mutta joskus hänen sydämensä puhui hänelle niinkin kirkkaasti, ettei Amor ollut ollenkaan varma oliko kyseessä tosiaan hän itse. Ehkä hän oli vain hyvä näyttelemään!
Herra väkivallan ruumiillistuma heitti epäluuloisen katseenpoikasen heidän suuntaansa. Amor iski Ametistille silmäänsä liioitellusti olkansa yli ennen kuin kääntyi takaisin Rhiannonin nupulle mutristuneeseen suuhun.
“Mikäs laittaa siskosen noin happamaksi? Hengittäminen, kuten tavallisesti? Minä voin kuule tuosta niskan paikkeilta rusauttaa oikein mukavasti niin kyllä sekin helpottaa.”
Rhiannonin sisällä vasta elikin jonkinlainen otus, joka kuiskutteli hänen korvaansa. Naaras oli aina kuin seipään niellyt. Mutta juuri sellaisena outolaisena hän sisarestaan piti, ei ollut toista vastaavaa!
