Ampiaispentu
Kirjoittaja: Elandra
Olin viettänyt parantajan pesällä nyt kaksi yötä ja kaksi päivää. Aika tuntui lyhyeltä, sillä olin nukkunut suurimman osan ajasta. Ylitsepääsemätön väsymys ja säryt joka paikassa saivat oloni heikoksi. Oli vaikeaa saada ruokaa alas, mutta tänä aamuna olin saanut syötyä muutaman suullisen Liljatuulen tuomasta hiirestä.
Parantaja oli katsonut minua säälien. Olin kuullut hänen puhuvan Leimusilmälle viheryskästä. Kaiketi se oli tauti, joka oli tehnyt minusta niin voimattoman. Kukaan parantajakissoja lukuun ottamatta ei ollut käynyt luonani tänään.
”Se on vain varotoimenpide, jotta viheryskä ei tartu muihin”, Leimusilmä oli kertonut minulle aamulla. Minä ikävöin emoa, isää, sisaruksiani ja Kultatassua. Olin aivan yksin hämärässä pesässä ja minua pelotti. Tiesin, että viheryskään saattoi kuolla, mutta minä en pelännyt kuolemaa. Olin selvinnyt jokeen putoamisesta, joten selviäisin myös tästä. Minä vain pelkäsin olla yksin. Pelkäsin, että kaikki unohtaisivat minut sillä välin, kun olin parantajan pesällä. Muistaisivatko Kimalaispentu ja Mehiläispentu minua edes enää, kun viimein pääsisin pois tästä kurjasta loukosta?
Askeleet pesän sisäänkäynniltä havahduttivat minut ajatuksistani. Pääni kääntyi automaattisesti tulijaan. Hopeanharmaa tabbykuvioinen naaras käveli sisään pesään ja huhuili Liljatuulta ja Leimusilmää. En muistanut kissan nimeä, mutta tiesin hänen olevan joku soturioppilaista. Hän oli tuonut meille pentutarhalle usein saalista.
Leimusilmä saapui parantajan pesältä sairasaukiolle kuultuaan oppilaan kutsun. Mustavalkoinen kolli pysähtyi kohdalleni huomatessaan, kuinka huonovointiselta nuori naaraskissa näytti. Oppilaan meripihkan värisistä silmistä paistoi väsymys, ja nenä vuosi vihreää limaa. Leimusilmäkin näytti tietävän, mistä oli kyse.
”Halavaviiksi käski minun tulla tänne, oloni ei ole kovin hyvä”, sen sanottuaan oppilas alkoi yskiä. Yskänpuuska kesti hetken, jonka jälkeen Leimusilmä ohjasi kissan vieressäni sijaitsevalle sammalvuoteelle.
”Hyvä kun tulit, sinullakin taitaa olla viheryskä. Sattuuko sinua jonnekin?” parantajaoppilas alkoi tutkia kissaa. Tässä vaiheessa minua alkoi taas väsyttää niin paljon, etten jaksanut enää pitää silmiäni auki. Päätin sulkea ne hetkeksi ja kuunnella, mitä Leimusilmä puhui oppilaalle. Mustavalkoisen kollin sanat olivat aluksi selkeät, mutta jossain vaiheessa ne sekoittuivat äänimössöksi, josta ei saanut enää mitään selvää.
Kuulin jonkun yskivän. Raotin hitaasti väsyneitä silmiäni nähdäkseni, kuka se oli. Pesässä oli pimeää, ilmeisesti yö oli saapunut. Siitä huolimatta Liljatuuli ja Leimusilmä olivat yhä jalkeilla. Yllätyksekseni sairasaukion laidoilla olevilla sammalvuoteilla makasi useampi kissa. Aiemmin pesälle tullut oppilas nukkui edelleen oikealla puolellani, mutta myös aukion vastakkaisella laidalla oli kissoja. Tunnistin heistä siniharmaan naaraan, hän oli Lumihiutale. Lisäksi olin aiemmin nähnyt tummanharmaan, pitkäturkkisen naaraan ja sinisilmäisen valkean naaraskissan, mutten tiennyt heidän nimiään. He olivat joitain sotureita. Liljatuuli ja Leimusilmä antoivat parhaillaan heille joitain yrttejä.
Miten ihmeessä pesälle oli tullut niin lyhyessä ajassa näin monta sairasta kissaa? Hyvä puoli tässä taisi olla se, ettei minun ainakaan tarvinnut olla täällä yksin. Aika kuluisi nopeammin, kun oli juttuseuraa.
// 420 sanaa
