Ampiaispentu
Kirjoittaja: Elandra
Istuin levottomasti sairasaukiolla sijaitsevalla sammalvuoteella, joka oli tullut minulle tutuksi vietettyäni sillä aikaa neljäsosakuun verran. Liljatuuli oli eilen luvannut, että mikäli tämän päivän tarkastuksessa ei ilmenisi enää mitään erityistä, pääsisin heti aamusta takaisin pentutarhalle. Hermostuksissani painoin kynteni vasten pehmeää sammalta ja odotin, että tummanharmaa parantajakissa astelisi pian ulos kahden kiven välissä sijaitsevasta pesästään.
Sairasaukiolla oli yhä runsaasti väkeä, vierelläni pari yötä nukkuneen oppilaan jälkeen pesästä ei ollut hävinnyt ketään, päinvastoin. Leimusilmäkin oli sairastunut viheryskään. Myös Aurinkopentu oli sairastunut. Olin toivonut saavani keltaisesta pesätoveristani itselleni seuraa, mutta kolli oli liian väsynyt leikkiäkseen. Hän oli lähinnä vain nukkunut nämä pari päivää, mitä oli viettänyt pesällä.
Viimein kuulin lähestyviä askeleita hämärästä kivenkolosta, kun Liljatuuli käveli sairasaukion puolelle. Naaraan katse oli rauhallinen, kun hän silmäili ensin läpi jokaisen pesässä olevan. Suurin osa nukkui sikeästi, mutta muutaman soturin silmät olivat auki. Parantaja katsahti minuun hymyillen, ja tassutti aukion poikki luokseni.
”Huomenta Ampiaispentu, millainen vointi sinulla on tänään?” parantaja kysyi päästyään luokseni.
”Erinomainen! Olen ihan terve jo!” vakuuttelin ja pomppasin pois sammalalustan päältä näyttääkseni parantajalle, miten hyvässä kunnossa olin. Pesän lattia oli kylmä, mutta se ei enää haitannut, koska minua ei enää palellut kuten aiempina päivinä. Parantaja hymyili yhä lämpimästi ja asetti käpälänsä eteeni pysäyttääkseni minut.
”Katsotaas sitten”, naaras tokaisi ja alkoi kysellä minulta kysymyksiä voinnistani. Liljatuuli luetteli erikseen kaikki viheryskän oireet ja kysyi, oliko minulla niitä. Vastasin jokaiseen valehtelematta, että ei ollut. Kun tarkastus oli viety loppuun, Liljatuuli nyökytteli tyytyväisenä päätään.
”Onneksi olkoon Ampiaispentu, sinä olet nyt terve. Odota siinä vielä hetki, niin tarkastan muutkin pesässä olevat. Sen jälkeen sinä pääset takaisin pentutarhalle”, tumma naaras sanoi ja passitti minut takaisin sammalvuoteelle. En olisi halunnut totella, mutten voinut riskeerata mahdollisuuttani päästä ulos pesästä, joten tottelin parantajaa mukisematta.
Muiden tarkastus tuntui kestävän kokonaisen ikuisuuden, mutta odottaminen palkittiin lopulta. Liljatuuli asteli luokseni ja viittoi minut perässään ulos sairasaukiolta. Malttamattomana tassutin parantajakissan perässä. Olin viettänyt päiviä hämärässä pesässä, joten pääaukion kirkkaus sokaisi minut hetkellisesti. Pysähdyin silmiäni siristellen. Leirin maata peitti nyt valkea lumikerros, joka sai kaiken näyttämään entistä kirkkaammalta. Liljatuuli odotti kärsivällisesti, että näin taas eteeni, ja vasta sitten lähdimme kulkemaan kohti pentutarhaa.
Olin nähnyt lunta kyllä aiemmin ennen sairastumistani, mutta nyt sitä oli enemmän. Siellä täällä lumessa risteili polkuja pesiltä pesille ja ulos leiristä. Lehtikato oli saapunut ryminällä, ajattelin.
Liljatuuli pysähtyi pentutarhan sisäänkäynnin edessä. Hän huusi emoni nimeä ja perääntyi sitten hieman kauemmaksi. Olin pakahtua ilosta, kun näin emoni tutut kasvot. Kuningatar oli aluksi säikähtäneen oloinen, mutta minut tunnistettuaan hänen kasvoilleen levisi hymy. Naaras riensi luokseni ja painoi päänsä turkkiini alkaen samalla kehrätä.
”Voi Ampiaispentu! Ikävöin sinua niin kovasti! Oletko sinä kunnossa?” Korppisiipi kysyi ja nuolaisi muutamalla pitkällä vedolla sotkuista turkkiani puhtaammaksi. Kuningatar nosti päänsä ylös ja kääntyi Liljatuulen puoleen.
”Onko hän nyt ihan terve?” emo kysyi. Käänsin pääni takanani seisovaan Liljatuuleen ja näin parantajan nyökkäävän.
”Kannattaa ottaa muutama päivä vielä ihan rauhallisesti, mutta muuten Ampiaispentu on aivan terve”, tummanharmaa naaras totesi rauhallisella äänellään. Korppisiipi kiitteli Liljatuulta moneen otteeseen, ennen kuin parantaja palasi takaisin pesäänsä. Emo kumartui minun tasolleni ja painoi kuononsa taas turkkiini.
”Haiset ihan parantajakissalta”, Korppisiipi naurahti huvittuneesti. Nostin kysyvän katseen emooni.
”Miten niin?” kysyin huolestuneena. Minä halusin olla soturi, en parantaja. Tarkoittiko tämä, että Tähtiklaani olikin päättänyt tehdä minusta parantajakissan?
”Koska olet ollut parantajan pesällä, yrttien hajut ovat tarttuneet turkkiisi. Ne katoavat kuitenkin nopeasti, älä huoli”, emo lohdutti huomatessaan minun säikähtäneen. Hän viittoi minut perässään pentutarhalle, jossa sisarukseni ja Minttuliekin pennut olivat. En ollut koskaan ollut niin onnellinen kuin nyt, kun kohtasin pitkästä aikaa kaikki minulle niin rakkaat kissat!
// 574 sanaa
