Ampiaispisto
Kirjoittaja: Elandra
”Aurinkohuipun partiota johtaa Tuimakatse. Hänen mukaansa lähtevät Rastaskukka, Ampiaispisto, Kuutamolaine, Vihatassu sekä Lammikkotassu”, Pimentovarjo mainitsi nimeni juuri silloin, kun sitä vähiten toivoin. Olisin enemmän kuin mielelläni viettänyt päivän Kultasiiven seurassa, mutta nähtävästi Kuolonklaanin varapäällikkö oli toista mieltä. Ellei tilanne olisi ollut mikä se oli, olisin kävellyt Pimentovarjon luokse ja vaatinut häntä antamaan minulle edes yhden vapaapäivän, kun edellisestä oli jo lähes neljäsosakuu! Nielin kuitenkin tappioni ja yritin nähdä partion valoisan puolen, joka ehdottomasti oli Kuutamolaine. Näinä synkkinä aikoina valoa elämääni toivat Kultasiiven lisäksi rakkaat perheenjäseneni. Olin kuitenkin tehnyt terävän, hieman huolestuttavan huomion Kuutamolaineen viimeaikaisesta käytöksestä. Naaras oli nimittäin viihtynyt huomattavan paljon erään tietyn kissan seurassa, tarkemmin ottaen Talvikkitakun seurassa. Ei siinä muuten mitään väärää olisi ollut, mutta kaksikko vaikutti vähän turhankin läheisiltä. Pelkäsin, että sisareni valitsisi kumppanikseen ennemmin Mesitähden tyttären kuin jonkun kollikissan. Ajatuskin siitä sai niskavillani nousemaan pystyyn. Se tarkoittaisi sitä, että sukumme kasvu tyssäisi Kuutamolaineen osalta, sillä kaksi naaraskissaa ei voisi jatkaa sukuamme millään. Eikö Kuutamolaine ymmärtänyt, miten suuren lahjan hän oli saanut vanhemmiltamme synnyttyään heidän pennukseen? Minun olisi puhuttava naaraalle ja tehtävä hänelle selväksi, että suvun jatkaminen oli lahja, joka jokaisen vanhempiaan kunnioittavan pennun pitäisi antaa vanhemmilleen.
Päätin, että ottaisin asian puheeksi partiossa, mikäli sopiva rako löytyisi.
Partion odottelu tuntui kestävän iäisyyden, sillä odotin kovasti pääseväni keskustelemaan Kuutamolaineen kanssa. Olisin lähestynyt mustavalkoista soturia jo aiemmin, mutta harmikseni hän oli ollut koko aamun sotureiden pesässä lepäämässä, enkä viitsinyt häiritä häntä tällaisella asialla.
Viimein aurinkohuipun hetki koitti, ja partion oli aika lähteä matkaan. Odottelin ensimmäisten joukossa sisäänkäynnin edustalla ja kohtasin iloisesti lähestyvän sisareni katseen. Kylmämielinen Tuimakatse oppilaineen olivat ottaneet paikan leirin sisäänkäynnin edustalta ja he odottivat kivikasvoisina muiden partion jäsenten saapumista. Tuimakatse vaikutti melko mitäänsanomattomalta kissalta. Hän ei juurikaan tehnyt itsestään numeroa kuten jotkut kuolonklaanilaiset, muttei hän kyllä kovin ystävälliseltäkään vaikuttanut. Pelkästään hänen tuima katseensa sai minut kuitenkin pysymään sopivan välimatkan päässä kollista.
”Nukuitko sinä hyvin?” kysyin Kuutamolaineelta, kun naaras oli päässyt vierelleni. Naaras nyökäytti päätään rauhallisesti:
”Ihan kohtalaisesti.”
Kun partion viimeinen jäsen, Vihatassu oli päässyt paikalle, Tuimakatse ilmoitti meidän lähtevän matkaan. Kuutamolaine jättäytyi minun taakseni pysyäkseen Vihatassun lähellä, joten kävelin aivan Rastaskukan kintereillä eteenpäin. Kun olimme päässeet leirin ulkopuolelle, Tuimakatse pysähtyi ja silmäili meitä hetken tuimalla katseellaan – aivan kuin hän olisi varmistanut, ettei yksikään vahdittavista ollut päässyt karkuun. En pitänyt siitä, miten tiukasti kuolonklaanilaiset seurasivat meidän liikkeitämme. Siispä kun Tuimakatseen keltainen katse käväisi minussa, väläytin hänelle häntä imitoivan, vähintäänkin yhtä tuiman katseen. Joko kolli ei huomannut sitä tai sitten hän vain ei välittänyt, se taisi olla ihan hyvä asia. Vaikka en pelännytkään kuolonklaanilaisia, en halunnut väkisin joutua vaikeuksiin.
”Suuntaamme Koivumetsään ja käymme rajan läpi aina kukkuloiden ohi ja joelle saakka. Lammikkotassu, sinä saat kulkea eloklaanilaisten perässä ja huolehtia, ettei kukaan yritä mitään”, viimeisen asiansa sanoessaan Tuimakatseen terävä katse pysähtyi hetkeksi Kuutamolaineen vierellä seisovaan oppilaaseen. Vihatassu oli viimeisten kuiden aikana löytänyt itsensä usein ongelmista. Oli suoranainen ihme, että kolli oli yhä hengissä kaikkien toilailuidensa jälkeen. Pelkäsin vähän, että hänen huono käytöksensä vieritettäisiin Kuutamolaineen syyksi…
Kun harmaaturkkinen kuolonklaanilaisoppilas oli kävellyt häntä pystyssä partion hännille, Tuimakatse lähti johdattamaan partiota eteenpäin. Suuntasimme kohti jokea, joka meidän tulisi ylittää päästäksemme Koivumetsään. Oli viherlehti, mutta tämä päivä tuntui viileämmältä kuin muut. Metsässä seikkaileva puhuri puikkelehti puiden välissä ja huojutti aluskasvillisuutta, puiden oksia ja pensaita minkä kerkesi. Välillä se myös iskeytyi inhottavasti vasten kasvojani tai nappasi maasta mukaansa multaa tai lehtiä ja lennätti ne meitä kohti. Sadetta ei ollut näkynyt moneen päivään ja metsä alkoi vaikuttaa melko kuivalta. Aluskasvillisuuden seasta pilkistävä multainen maa oli kuiva kuin mikä. Sentään taivas oli tänään pilvinen, eikä aurinko porottanut yhtä lämpimästi kuin viime päivinä. Kenties taivaan peittänyt tumma pilvipeite enteilisi sadetta. Toivoin, että mikäli niin olisi, sade alkaisi vasta, kun partiomme oli päässyt leiriin.
Tuimakatse komensi minut, Kuutamolaineen ja Vihatassun merkkaamaan rajoja. Partion muut jäsenet tarkkailisivat sillä välin ympäristöämme siltä varalta, että joku tai jokin vihollinen yrittäisi yllättää meidät. Kirin nopeasti edelläni kulkevan Kuutamolaineen kiinni, nyt jos koskaan olisi hyvä hetki ottaa puheeksi naaraan lähentyneet välit Talvikkitakun kanssa.
”Hei Kuutamolaine”, naukaisin kirkkaalla äänellä saaden heti nuoremman sisareni huomion.
”No hei vain”, naaraskissa lausahti kepeästi vitsaillen.
”Äh, ei se ollut minun asiani”, naukaisin terävästi ja kurtistin hieman kulmiani. Jatkoimme rajojen merkkaamista samalla, kun aloitimme keskustelun, jota ketunmitan päässä kävelevä Lammikkotassu selvästi kuunteli korvat höröllä.
”Mikä se juttu sinun ja Talvikkitakun välillä on? Tehän olette vain ystäviä, eikö niin?” utelin jopa turhankin suoraan. En halunnut kierrellä ja kaarrella, vaan halusin vastauksen heti.
//Kuutamo?
