Ampiaispisto
Kirjoittaja: Elandra
//TAISTELUTARINA
Adrenaliini virtasi suonissani. En koskaan ollut tuntenut itseäni näin voittamattomaksi! Vaikka inhosin sitä, miten epäreilusti Kujakissayhteisö ja Kuolonklaani olivat johdattaneet meidät taisteluun, minä nautin joka hetkestä ja jokaisesta iskusta, jonka sain jakaa vihollisilleni. En minä oikeasti ollut mikään taitava taistelija, mutta Eloklaanin ja klaanitovereideni puolustaminen oli minulle sydämen asia. Siksi annoin kaikkeni ja vähän enemmänkin.
Olin lyöttäytynyt yhteen Kultasiiven kanssa. Hunajanvärinen naaras oli minua jonkin verran lahjattomampi taistelija, jonka vuoksi yritin etsiä kohteeksemme mahdollisimman helppoja vihollisia. Kultasiipi oli paras ystäväni – ja jos minulta olisi kysytty, myös vähän enemmän kuin pelkkä ystävä – enkä halunnut hänen kuolevan tässä taistelussa.
”Hän pakenee! Mennään perään!” huudahdin pettyneenä, kun leopardikuvioinen naaraskissa pääsi irti Kultasiiven otteesta ja lähti nelistämään poispäin aukiolta. Singahdin nopeasti vauhtiin, päästen vaivatta minua hitaamman Kultasiiven ohi lähtiessäni vihollisen perään.
”Roska! Apua!” parahdus kuului minua pakoon pinkovan kujakissan suusta. Hänen huudahduksensa sai minut hämmentymään, mitä ihmettä kissa sekoili? Yllättäen leopardilaikukas kissa pysähtyi käpälät liukuen. Olimme juosseet joelle saakka, ja naaraan oli pysähdyttävä, ellei hän halunnut joutua veden varaan. Kujakissa käännähti nopeasti minua kohti. Hänen katseensa oli hyvin hämmentävä. Samalla naaras näytti kovin ystävälliseltä ja pelokkaalta, mutta myös vihamieliseltä. Säikähdin, kun jokin putosi niskaani. Kaikki kävi liian nopeasti, yhtäkkiä olin kahden kissan armoilla joen rannalla, voimatta tehdä yhtään mitään. Rukoilin hiljaa mielessäni apua Tähtiklaanilta ja Kultasiiveltä. En minä voisi kuolla näin!
Tunsin kipua, kun kaksi vihollista riepottelivat minua vuorotellen ja jakelivat iskuja ympäri kehoani. Aina välillä onnistuin nousemaan käpälieni varaan ja väistelemään hetken ajan vihollisten nopeita liikkeitä. Mutta aina yrittäessäni aloittaa vastahyökkäyksen, viholliset pysäyttivät sen. En joutunut taistelemaan kauaa yksin, kun vaalea naaraskissa syöksähti avukseni. Kasvoilleni levisi silmänräpäyksen kestävä lämmin, kiitollinen hymy tunnistaessani auttajani Kultasiiveksi.
Mutta Kultasiivestä ei ollut liiemmin apua kiperään tilanteeseen. Vaikka taistelu muuttuikin hieman reilummaksi, en pärjännyt minua pienempää naaraskissaa vastaan. Naaras väisteli iskujani ketterästi, enkä saanut aloitettua kertaakaan kunnon hyökkäystä. Kujakissa sen sijaan oli minua taitavampi hyökkääjä ja hän sai jaeltua vaivatta kynsillään iskuja vasten kasvojani. Vaikken minäkään ollut kooltani mikään tankki ja liikkeiltäni olin varsin ketterä, jostain syystä tämän vikkelän pikkupirulaisen perässä tuntui olevan mahdotonta pysyä! Aina välillä kissa siirtyi kauemmas minusta juosten. Kun pääsin lähtemään hänen peräänsä, hän kääntyi ympäri ja hyökkäsi kimppuuni. Mutta minä en luovuttanut. Tunsin edelleen olevani voittamaton, vaikka selvästi olinkin häviöllä. Onnistuin iskemään kerran hampaani vihollisen takajalkaan, jolloin luulin jo voittavani. Repäistessäni kissan jalkaa, hänen tasapainonsa petti ja pääsin hyökkäämään naaraan kimppuun. Mutta sitten kuulin vertahyytävän huudon. Se sai minut jähmettymään aloilleni. Huuto oli kuulunut Kultasiivelle.
Siitä alkoi minun alamäkeni. Viholliseni huomasi huomioni herpaantuneen ja iski vaivatta hampaansa paljaaseen kaulaani. Yritin rimpuilla irti mustaturkkisen naaraan otteesta ja iskeä häntä kynsilläni, mutta se kissan onnistui pitää otteensa.
Siinä vaiheessa peli oli pelattu, kun toinen naaraskissoista kävi myös kimppuuni. Kun viholliset painoivat minut maata vasten, näin Kultasiiven makaavan liikkumattomana maassa parin ketunmitan päässä.
”Ei! Kultasiipi! Nouse ylös!” rääyin onnettomana. Kun naaras ei reagoinut mitenkään, minä romahdin. Kyyneleet alkoivat valua silmistäni, enkä jaksanut enää taistella.
En tiennyt kauanko viholliset vielä riepottelivat minua, mutta jossain vaiheessa he irrottivat otteensa.
”Tule, mennään”, toinen kissa naukaisi. Niin he vain jättivät minut siihen, eivätkä edes varmistaneet minun kuolleen. Kenties olin niin surkea näky, että he luulivat minun jo kuolleen tai sitten he uskoivat luonnon hoitavan homman loppuun. Käännähdin vaivalloisesti vatsalleni. Joka paikkaan sattui, mutta minun oli päästävä Kultasiiven luokse. Revin itseäni maata pitkin eteenpäin onnettomasti nyyhkyttäen. Kun pääsin kyllin lähelle Kultasiipeä, yritin löytää hänestä elon merkkejä. Kyyneleiden sumentamilla silmillä oli mahdotonta nähdä tarkasti yhtikäs mitään, mutta olin varma, ettei naaras hengittänyt.
”Kultasiipi, ole kiltti ja älä kuole”, nyyhkytin onnettomana painaessani pääni vasten naaraan poskea. Korvissani humisi, enkä ollut aivan varma johtuiko se lähellä virtaavasta joesta vai olinko lyönyt pääni pahemman kerran.
”Minä rakastan sinua”, huokaisin hiljaa itkuisella, säröilevällä äänelläni. En halunnut Kultasiiven lähtevän luotani ilman, että hän tiesi miten tärkeä hän minulle oli… En halunnut menettää Kultasiipeä.
//Kulta?
