Ampiaispisto
Kirjoittaja: Elandra
Kaislapentu oli lähtenyt kanssani mielellään katsomaan Nokilintua ja Hiilloskatsetta klaaninvanhimpien pesälle. Nilkutimme peräkkäin aukion poikki karhunvatukkapensaikon luokse. Kaislapentu vaikutti jännittyneeltä, kun tämä kysyi, pitivätkö vanhukset pennuista. Kun kerroin heidän pitävän pennuista kovasti, Kaislapentu nilkutti varovaisesti edelläni hämärään pesään.
Meidät nähdessään Nokilintu nosti päänsä ylös ja alkoi tuttuun tapaansa puhumaan taukoamatta. Tämän kasvoille levisi huolestunut ilme, kun naaraskissa näki Kaislapennun nyrjähtäneen käpälän. Sitä seurasi odotettavissa ollut kysely siitä, mitä oli käynyt ja oliko pentu kunnossa. Klaaninvanhin nosti huolestuneen, kullankeltaisen katseensa minuun ladottuaan monen monta kysymystä Kaislapennun voinnista.
”Kaislapentu kompastui, ja kävimme Leimusilmän tarkastuksessa. Hän selvisi pienemmillä vammoilla kuin minä, sillä käpälä oli vain nyrjähtänyt”, virnistin iloisena. Nokilintu näytti helpottuneelta ja kumartui lähemmäs vaaleanruskeaa pentua.
”Voi kun sinä olet suloinen! Katso nyt Hiilloskatse, eikö ole soma pentu!” Nokilintu hössötti ja pukkasi käpälällään kumppaniaan, joka oli juuri ollut nukahtamaisillaan. Hiilloskatse säpsähti hereille ja näytti siltä, ettei tiennyt edes missä oli.
”Mitä sinä tökit minua?” Hiilloskatse ärähti päätään ravistellen.
”Höh, meillä on vieraita, et sinä nyt voi nukkua kultaseni! Sitä minä vain, että katso kuinka suloisen pennun Kimalaistoive onkaan löytänyt!” vanha, tummaturkkinen naaras hihkaisi ja kosketti hellästi kuonollaan Kaislapennun kuonoa.
”No, miten on Ampiaispisto, oletko sinä jo löytänyt kumppanin?” Nokilintu siirsi taas katseensa minuun. Pudistin vakavailmeisenä päätäni, vaikka kyllähän minä tiesin löytäneeni kissan, jonka kumppani olisin mielelläni loppuelämäni. Kultasiipi oli maailman hienoin ja ystävällisin kissa, eikä toista hänen kaltaistaan ollut. Olin kovin harmissani, kun emme olleet ehtineet viettää aikaa yhdessä. Samalla pelkäsin, että hunajanvärinen naaras oli täysin unohtanut minut ja ystävyytemme.
”Voi harmi, kyllä sinä aivan varmasti kumppanin vielä löydät!” Nokilintu vakuutteli pirteänä. Yllättäen vanhan naaraan ilme vakavoitui, ja tämän vatsasta kuului matalaa murinaa.
”Olisitteko niin ystävällisiä ja hakisitte meille jotain syötävää?” tummanruskea naaras kysyi.
”Tietysti. Lähdetkö sinä mukaani hakemaan tuoresaalista, Kaislapentu?” kysyin raidalliselta pennulta ja lisäsin virnistäen, ”ehkä Nokilintu kertoo sinulle sen jälkeen jonkin kivan tarinan.”
//Kaisla?
