Ampiaispisto
Kirjoittaja: Elandra
Tähtiklaanille kiitos, että Kuutamolaine oli saapunut pelastamaan minut kaksijalan kynsistä! Uskoin kyllä, että olisin jotenkin selvinnyt myös yksin, mutta olin kiitollinen nuorelle soturille hänen avustaan. Kun kaksijalka oli päästänyt minusta irti, pudottauduin taidokkaasti jaloilleni kosteaan maahan. Putosin maahan inhottavasti tärähtäen, ja se tuntui pienenä vihlaisuna käpälässäni, joka oli aiemmin murtunut, mutta nyt jo parantunut. Pieni vihlaisu ei kuitenkaan pysäyttänyt minua. En päästäisi kaksijalkaa noin vain menemään, se saisi katua, että koskaan oli astunut Eloklaanin reviirille!
Kuutamolaine oli jo matkalla poispäin, mutta pysähtyi huomatessaan, etten taaskaan seurannut.
”Minä en aio antaa tämän kaksijalan pyöriä noin vain meidän reviirillämme! Häädän sen pois vaikka sitten yksin!” huudahdin ja käänsin vihaisen katseeni taas kaksijalkaa kohti. Se seisoi paikoillaan ja katsoi meitä pelokas ilme kasvoillaan. Sen silmien yläpuolella olevat karvamadot olivat rypistyneet, ja kaksijalan iso suu oli raollaan.
”Ala häipyä!” sihahdin karvat pystyssä ja pomppasin lähemmäs kaksijalkaa.
”Ampiaispisto, jätä se kaksijalka rauhaan ja tule! Emme tiedä, onko se oikeasti vaarallinen!” Kuutamolaine huusi, mutta en välittänyt. Minä olin päättänyt ajaa kaksijalan tiehensä, enkä pyörtäisi päätöstäni mistään hinnasta! Tällä kertaa en tehnyt sitä virhettä, että olisin vilkaissut nuoremman naaraan suuntaan, vaan pidin katseeni visusti kaksijalassa.
”En minä tule! Minä olen soturi ja minä puolustan klaaniani”, vastasin kovalla äänellä katse tiukasti kaksijalassa, joka oli jähmettynyt aloilleen. Loikkasin taas askeleen kohti kaksijalkaa karvat ja häntä pystyssä, jotta näyttäisin mahdollisimman isolta.
”Häivy täältä!” sähähdin ja huitaisin käpälälläni ilmaa. Kuulin Kuutamolainen ärähtävän jotakin epämääräistä, mutta ilokseni huomasin naaraan saapuvan vierelleni. Kun yhteistuumin lähestyimme kaksijalkaa, se viimein tajusi ottaa jalat alleen. Kaksijalka huudahti jotakin, ja lähti pinkomaan kahdella jalallaan karkuun. Tietysti lähdin perään, sillä halusin varmistaa, ettei kaksijalka jäisi Eloklaanin reviirille. Kuutamolaine huusi jotain perääni, ja luulin hänen jäävän aloilleen, kunnes kuulin soturin askeleet perässäni. Kaksijalka pinkoi täyttä vauhtia karkuun, ja vilkuili välillä kauhuissaan meidän suuntaamme.
Seurasimme kaksijalkaa aina pohjoisrajalle saakka. Rajan tuntumassa se pudotti maahan jotakin, mutta ei kääntynyt hakemaan sitä, vaan jatkoi matkaansa eteenpäin metsän keskellä. Lopulta kaksijalan kuvotus katosi puiden sekaan, ja käänsin voitonriemuisen katseeni Kuutamolaineen suuntaan.
”Me teimme sen! Ajoimme kaksijalan pois!” hihkaisin riemuissani leveästi hymyillen. Sitten katseeni kääntyi esineeseen, jonka kaksijalka oli pudottanut rajalle. Se oli jokin litteä kapistus, joka haisi vahvasti kaksijalalle – tietysti, olihan se sentään sen esine. Yhtäkkiä kapistukseen syttyi valo, ja se alkoi äännellä. Silmät kauhusta suurina pomppasin taaksepäin peläten, että se tekisi meille jotain! Ihmeellinen ääni jatkui hetken aikaa, mutta lakkasi pian. Hetken kuluttua myös esineen valo sammui, ja se palasi taas mustaksi.
”Mikä ihme tuo on?” kysyin ja katsoin inhoten esinettä. En uskaltanut mennä kissanmittaa lähemmäs sitä, sillä pelkäsin sen alkavan taas huutaa.
//Kuutamo?
