Ampiaispisto
Kirjoittaja: Elandra
Yritin nukkua, mutta se oli vaikeaa, kun joku ravasi koko ajan edes takaisin parantajan pesän sairasaukion halki. Vuorotellen Leimusilmä, Liljatuuli tai joku muu repi minut tarkoittamattaan pois unesta. Lopulta olin niin turhautunut, että luovutin kokonaan nukkumisen suhteen. Kampesin itseni istumaan ja ravistelin sotkuista turkkiani. Katsahdin etujalkaani, josta Leimusilmä oli pari päivää sitten ottanut tekemänsä lastan pois. Jalka kesti jo astumista, ja parantajien mukaan pääsisin hyvällä tuurilla jo tänään pois parantajan pesältä.
Katseeni käväisi sammalvuoteella, jossa nukkui joitain päiviä sitten klaaniin saapunut kissa. Kurre oli entinen kotikisu, mutta sen enempää en hänestä tiennyt. Emme olleet keskustelleet, sillä Kurre ei vaikuttanut miltään maailman puheliaimmalta tapaukselta.
Pesin hetken ajan nukkumisen jäljiltä sotkuuntunutta turkkiani, kunnes se oli mielestäni ihan tarpeeksi siisti. Muutama sammalhippu tai törröttävä karva ei haitannut mitään. Nousin jalkojeni varaan ja kävelin hitain askelin kohti pesän uloskäyntiä. Murtunut jalkani tuntui astuessa selvästi eriltä kuin muut jalkani, mutta sentään sitä ei enää särkenyt.
Astuin juuri sopivasti kirkkaalle pääaukiolle, sillä Mesitähti seisoi Litteäkiven päällä ja kutsui klaanin koolle. Kävelin noin neljän ketunmitan päähän litteästä kivestä ja istuuduin alas odottamaan että muukin klaani ehtisi aukiolle kuuntelemaan päällikön sanaa.
Kokouksen aihe selvisi varsin nopeasti; kyseessä oli Konnatassun nimitys. Seremonian päätteeksi Mesitähti antoi oppilaalleen soturinimen, joka oli Konnavarjo. Osallistuin tuoreen soturin nimen hurraamiseen, jonka jälkeen kokous olikin jo ohi. Kipitin tuoresaaliskasalle ja nappasin kasasta mehukkaan näköisen varpusen.
”Huomenta”, tuttu ääni naukui ja käänsin katseeni vierelleni saapuneeseen kolliin, ”tahtoisitko jakaa tuon kanssani?” Mehiläislennon kasvoilla oli ystävällinen hymy, joka sai myös minut hymyilemään.
”Totta kai!” tokaisin ja kiikutin tuoresaaliin veljeni edellä piikkihernemuurin edustalle. Mehiläislento silmäili minua hetken aikaa, kunnes tämän katse lopulta pysähtyi murtuneeseen jalkaani.
”Onko jalkasi jo kunnossa?” pentuetoverini kysyi rauhallisella äänellä. Nyökkäsin samalla kun kynin sulkia irti varpusesta:
”Pääsen pian takaisin soturin tehtäviin ja pois parantajan pesältä.” Mehiläislento nyökytteli tyytyväisenä päätään.
”Et muuten ikinä arvaa, mitä minulle eilen tapahtui ollessani kävelyllä Kuolonklaanin rajalla”, veljeni tokaisu sai minut heti ajattelemaan pahinta. Olin aivan varma, että hän oli mennyt ja ystävystynyt jonkun kuolonklaanilaisen kanssa. Se jos joku olisi ollut Mehiläislennon tapaista.
”No?” kysyin jauhaessani suussa linnun maukasta lihaa. Työnsin tuoresaaliin Mehiläislennolle, mutta tämä vastasi ennen kuin otti siitä haukun:
”Tapasin aivan sattumalta Kuolonklaanin varapäällikön, Henkäysvarjon! Hän muisti minut kokoontumisista ja vaihdoimme vähän kuulumisia.”
Siristin silmiäni mietteliäänä. En pitänyt siitä, että Mehiläislento oli ylipäätään jutellut kuolonklaanilaisen kanssa niitä näitä, mutta että oikein vaihtanut kuulumisia!
”Mitä te sitten juttelitte?” kysyin päätäni epäileväisenä kallistaen, ”Mesitähti tuskin pitää siitä, että lörpöttelet Kuolonklaanin varapäällikölle Eloklaanin asioita.”
”Kerroin hänelle vain siitä, että Eloklaani on saanut uusia jäseniä ja että Kurre on saapunut vieraaksemme, ja että aika moni kissa on telonut itseään viime aikoina”, kolli kertoi rauhallisella äänellä ja katsahti taas jalkaani. Kurtistin kulmiani hieman yllättyneenä.
”Ai”, en tiennyt, mitä muutakaan vastata. En pitänyt siitä, että Mehiläislento oli tekemisissä vieraan klaanin jäsenten kanssa, mutta en halunnut saarnata hänelle siitä. Hän oli kuitenkin veljeni ja varmasti tiesi mitä teki.
”Ethän kerro kenellekään? Minusta tuntuu, että Mesitähti ei tosiaankaan arvostaisi sitä jos kuulisi tästä”, valkoturkkinen kolli pyysi ja haukkasi palan varpusesta. Nyökyttelin päätäni nopeasti.
”En tietenkään!” vakuutin hymyillen.
Olin päässyt jo puoli kuuta aiemmin pois parantajan pesältä ja palannut takaisin soturin tavalliseen, harmaaseen arkeen. Päiväni koostuivat pitkälti vain partioista, partioista ja partioista.. Sekä tietysti nukkumisesta ja syömisestä, mutta päiväni olivat loppujen lopuksi varsin tylsiä. Tuntui, että ystäväni ja perheenjäseneni olivat aina partioissa minun ollessa leirissä ja leirissä silloin, kun itse partioin. Kultasiiven aika kului myös pitkälti oppilaansa Mutatassun kouluttamiseen. Kaipasin naarasta todella kovasti, sillä edellisestä kunnon keskustelustamme oli vierähtänyt jo tovi.
”Salviakatse, sinä johdat metsästyspartiota. Ota mukaasi Salamataivas, Irvikita, Ampiaispisto ja Kuutamolaine”, kuuntelin sivukorvalla Minttuliekin partioiden jakamista. Kuullessani nimeni lausuttavan, käänsin katseeni harmaasta taivaasta punaturkkiseen varapäällikköön. Pienoinen pettymys valtasi mieleni. Olisin toivonut voivani viettää tämän aamun kaikessa rauhassa, mutta se taisi olla liikaa pyydetty. Ellei Kuutamolaine olisi ollut mukana partiossa, olisin tietysti mennyt pyytämään Minttuliekiltä vapautusta. Emme olleet kovinkaan läheisiä nuoremman sisareni kanssa, mutta olin aina toivonut asian muuttuvan.
Kävelin leirin uloskäynnille odottamaan muun partion saapumista. Salviakatse oli ensimmäisenä paikalla, joten tervehdin tabbykuvioista soturia nyökkäämällä. Pian myös muut partion jäsenet olivat paikalla, joten harmaa naaras lähti johdattamaan meitä ulos leiristä metsään.
Sää oli kolea ja märkä. Yöllinen sade oli tehnyt metsän maan pehmeäksi ja vetiseksi. Joissain kohdin multa oli muuttunut upottavaksi mudaksi, joten yritin katsoa tarkasti mihin astuin. Varpujen lehdillä oli vesipisaroita, joten väistelin parhaani mukaan myös niitä. Näin kylmällä säällä ei ollut kiva kastua.
Salviakatse johdatti meidät joen yli syvemmälle sekametsään. Sitten partion johdossa oleva naaras pysähtyi ja ilmoitti, että hajaantuisimme tässä. Minä ja Kuutamolaine lähdimme yhteen suuntaan ja muut partion jäsenet omiinsa.
Aluskasvillisuus oli metsässä melko runsasta, joten varpujen välttely epäonnistui varsin nopeasti. Tunsin, kuinka turkkini kastui koko ajan vain enemmän, mitä pidemmälle kävelimme. Ajatukseni eivät pysyneet saalistamisessa ja vainun etsimisessä, vaan ne poukkoilivat ties missä. Säpsähdin, kun kuulin rasahduksen parin ketunmitan päästä. Katseeni kääntyi nopeasti äänen suuntaan ja näin vilauksen hiirestä, joka juoksi henkensä edestä meitä karkuun. Huomasin Kuutamolaineen katsovan minua päätään pudistellen.
”Höh, sinun pitäisi liikkua vähän hiljempaa”, mustavalkea naaraskissa kehotti rauhallisella äänellä.
”Niin kai”, tokaisin ja kohautin lapojani, ”minulla ei oikein ole saalistusfiilis.” Kuutamolaine kallisti kysyvästi päätään, mutta ei ehtinyt sanoa mitään, kun jostain kuului kovempi rasahdus. Se ei missään nimessä voinut tulla hiirestä tai muustakaan pikkueläimestä. Rasahdusta seurasi toinen rasahdus, ja sitten kovaa ääntä. Se ei kuulunut kissalle, enkä saanut selvää mitä tulija puhui. Niskavillani nousivat pystyyn, kun erotin puiden seassa talsivan kaksijalan. Sen iho oli peitetty värikkäillä kappaleilla ja se tömisteli kovaäänisesti eteenpäin, tiiraillen ympärilleen.
”Tule, mennään piiloon”, Kuutamolaine sanoi ja kiiruhti läheisen pensaan luokse, mutta minä en kuunnellut. Kaksijalka oli meidän reviirillämme, ja meidän tehtävämme oli ajaa se pois.
”Hei! Mene pois täältä!” huudahdin vihaisesti kaksijalalle ja lähdin kulkemaan sitä kohti. Kahdella jalalla seisova otus käänsi säikähtäen katseensa minuun. Sen naama näytti niin oudolta, etten lainkaan tiennyt mitä se ajatteli. Kaksijalka puhui jotakin ja kumartui matalammaksi. Eikö se pelännyt minua?
”Ala painua!” sähisin raivoissani ja jatkoin matkaani kohti kaksijalkaa. Se kurotti inhottavan, karvattoman tassunsa kohti minua ja leperteli samalla jotakin.
”Älä koske minuun!” murahdin ja yritin lyödä käpälälläni kaksijalan tassua. Se kavahti taaksepäin, mutta ei näyttänyt luovuttavan. Vilkaisin Kuutamolainetta. Eikö hän aikonut auttaa minua ollenkaan? No, kyllä minä yhdelle kaksijalalle yksinkin pärjäisin!
Samalla, kun katseeni oli kääntynyt klaanitoverini suuntaan, tunsin jonkun tarttuvan kiinni niskastani.
”Apua! Apua!” parkaisin, kun kaksijalka nosti minut vaivatta ilmaan. Yritin räpiköidä irti hirvittävän kaksijalan otteesta, mutta se ei tuntunut tehoavan.
”Auta minua, Kuutamolaine!”
//Kuutamo?
