Haavemuisto / Kharon
Kirjoittaja: Elandra
Kharon oli hetki sitten saapunut leiriin partion kanssa, kun yllättäen tuttu kissa oli lähestynyt häntä. Hämmennys paistoi laikukkaan soturin kasvoilta, kun Lieskakajo toivoi voivansa viettää kollin kanssa aikaa. Sodan jälkeen Kharonin ja Lieskakajon välit olivat olleet etäiset. He olivat sopineet, mutta nuorempi kolli tiesi, että jokin Lieskakajoa yhä vaivasi. Se ja Eloklaanissa vallitseva tilanne olivat saaneet valkoturkkisen soturin tavallista alakuloisemmaksi. Kharon syytti kaikesta tapahtuneesta itseään. Hän oli tuonut Kujakissayhteisön metsään, auttanut kujakissoja sotasuunnitelmissaan ja ollut kaikin tavoin aivan kammottavan surkea kissa. Kolli inhosi itseään ja joinain päivinä hän toivoi, että tämä kaikki olisi vain pahaa unta. Hän oli maailman surkein epäonnistuja ja hänestä tuntui, että hänen vuokseen Mesitähti, Minttuliekki, Liljatuuli ja ties kuinka moni muu eloklaanilainen olivat poissa..
Mutta nyt kun Lieskakajo oli lähestynyt Kharonia, hänen kasvoilleen kohosi hämmennyksestä yli pääsemisen jälkeen leveä, onnellinen hymy.
”Partio meni kuten aina ennenkin”, Kharon vastasi lapojaan kohauttaen ja yritti piilotella innostustaan siinä järin hyvin onnistumatta. Kolli jännitti lihaksiaan, jotta ei ilostuksissaan alkaisi steppailla paikoillaan.
”Et tiedäkään, kuinka helpottunut olen kuullessani tuon”, soturi henkäisi ja kohtasi Lieskakajon vihreän katseen, ”minusta tuntuu, että harva täällä enää pitää minusta. Ei minulla viime aikoina ole ollut täällä muita kuin Dei- Uskolintu ja Rauhatassu.” Kharon vilkaisi varuillaan ympärilleen kuin varmistaakseen, etteivät ylimääräiset korvaparit – lähinnä kuolonklaanilaiset – olleet huomanneet hänen virhettään. Kharonilla oli ollut hankaluuksia oppia taas kutsumaan veljeään klaaninimellä, Fornaxista puhumattakaan.
”Viime kuut ovat olleet aivan kammottavia, mutta sinä onnistuit piristämään päivääni. Minusta tuntuu, että kaikki täällä inhoavat minua, ja että kuolonklaanilaiset pitävät minua loikkarina… Vaikka sellainenhan minä olinkin. Kujakissayhteisöön liittyminen oli elämäni isoin virhe, mutta tapahtui siellä hyvääkin… Voi miten kamalasti minä kaipaankaan Lyraa ja Cosmosta”, kolli huokaisi hiljaa ja jätti tarkoituksellisesti mainitsematta ikävänsä Päivänsädettä kohtaan. Soturi oli yrittänyt jäädyttää tunteensa naarasta kohtaan, mutta se oli osoittautunut mahdottomuudeksi. Kharonin oli hyväksyttävä se totuus, että kaikista Päivänsäteen virheistä ja valinnoista huolimatta hän tulisi todennäköisesti kaipaamaan naarasta ikuisesti, vaikka olikin myös hiukan katkera kaikesta siitä, mitä Päivänsäde oli tehnyt Eloklaanille.
//Lieska?
