Haavemuisto / Kharon
Kirjoittaja: Elandra
Kharon istui leirin pääaukiolla ja silmäili hermostuneesti muita leirissä olevia kissoja. Aurinko oli huipussaan ja partiot olivat juuri lähteneet leiristä, jolloin leiri oli tyhjentynyt. Vain muutama eloklaanilainen oleskelivat aukiolla Pimentovarjon valvovan silmän alla. Viime aikoina kuolonklaanilaisten läsnäolo oli alkanut hermostuttamaan Kharonia yhä vain enemmän. Sodan jälkeen hän oli löytänyt rauhan sovittuaan Lieskakajon kanssa, mutta nyt tilanne oli muuttunut.
Soturi oli jo hetken luullut Kujakissayhteisön jääneen taakse ja uuden, onnellisemman elämän alkaneen Eloklaanissa, mutta kolli oli ollut hirvittävän väärässä. Puolen kuun ajan Päivänsäde, Ruskalintu, Lyra, Cosmos ja Keijukainen olivat ryhtyneet piinaamaan kollikissan unia. Vuorotellen joku tai jotkut edellämainituista kissoista saapuivat Kharonin uneen ja muistuttivat soturia siitä, miten surkea kissa hän olikaan. Kharon ei halunnut enää nukkua. Hän nousi ensimmäisten joukossa joka aamu ja meni viimeisenä nukkumaan.
Kharon toivoi voivansa puhua Lieskakajolle, mutta viime päivinä ystävä oli ollut kiireinen. Heidän aikataulunsa menivät aina ristiin. Kharon oli puhunut murheistaan Deimokselle, mutta ei ollut löytänyt apua veljestään. Hän ei voinut kertoa veljelle kaikkea, sillä tämä ei tiennyt Kharonin olevan millään tapaa osallinen Ruskalinnun kuolemaan. Valehtelu ja asioiden pimittäminen veljeltä sai Kharonin olon entistä kurjemmaksi.
“Kharon”, kuiskaus havahdutti soturin hereille, kun hän oli vajoamassa uneen istualleen. Kolli säpsähti ja käänsi katseensa taakseen, josta oli kuvitellut äänen kuuluneen. Ketään ei näkynyt, soturin takana oli vain piikkihernemuuri. Kollin lihakset jännittyivät ja sydämen syke kiihtyi, hän nieleskeli ja tunsi olonsa muuttuvan entistä epämukavammaksi. Kharon otti askeleita taaksepäin niin paljon, että oli aivan kiinni leiriä ympäröivässä muurissa. Hän silmäili ahdistuneena aukiota yhä valppaammin. Hän oli aivan varma, että joku oli juuri kuiskannut hänen nimensä.
Päivät vierivät ja Kharonin olo muuttui vain surkeammaksi. Hän ei saanut nukutuksi ja hereillä oleminenkin oli silkkaa painajaista. Kharon tuntui olevan löysässä hirressä koko ajan. Näkymätön köysi kuristi hänen kaulaansa ja tuntui kiristyvän hetki hetkemmältä kireämmäksi. Elämä oli kurjaa, Kharon tunsi olevansa koko maailman surkein ja kamalin kissa.
Kolli laahusti partion perässä eteenpäin Eloklaanin eteläistä rajaa pitkin. Hän oli niin väsynyt, että meinasi kompastua jalkoihiinsa vähän väliä. Partion johdossa kulkeva Leppävarjo hoputti kollia jatkuvasti, mutta Kharon ei jaksanut välittää.
“Katso nyt, nuo eloklaanilaisetkin vilkuilevat sinua niin halveksuvasti”, Kharon kuuli tutun äänen viereltään. Hän vilkaisi Ruskalintua, joka oli karmea näky. Kollin oranssi turkki oli riekaleina, keho oli täynnä ruhjeita ja verta vuotavat haavat tihkuttivat solkenaan verta maahan. Kharon oli niin väsynyt, ettei hän ollut enää varma, oliko tämä unta vai ei. Hän tyytyi kohtaloonsa eikä alkanut epäilemään sitä, oliko Ruskalintu todella hänen vieressään vai oliko se vain harhaa tai unta. Soturin erivärinen katse kääntyi edellään kulkeviin eloklaanilaisiin, jotka vilkuilivat takanaan laahustavaa soturia. Ruskalintu oli oikeassa, Kharon näki miten halveksuen hänen klaanitoverinsa häntä katsoivat. Se ei ollut mikään ihme.
Kharon oli ajanut klaaninsa tähän tilanteeseen. Hän oli tuonut Kujakissayhteisön metsään, hän oli auttanut heitä hyökkäämään Eloklaaniin ja kiitos Kharonin, kujakissat ja kuolonklaanilaiset olivat tienneet tasan tarkkaan miten he saisivat helpoiten kukistettua Eloklaanin. Hän oli pettänyt kaikki läheisensä, eikä puolen vaihtaminen sodan loppuvaiheessa ollut pelastanut Eloklaania. Kharon inhosi itseään. Hän oli hylännyt kumppaninsa ja pentunsa ja tuonut loput perheestään klaaniin, jossa elämä oli vielä rajoitetumpaa ja kurjempaa kuin Kujakissayhteisössä.
“Kaikki vihaavat sinua Kharon, sinä olet kamalin kissa mitä maa päällään kantaa. Katso nyt, mitä sinä teit minullekin”, Ruskalinnun tavallisesti niin rauhallinen ja ystävällinen ääni oli muuttunut synkäksi, katkeraksi ja jääkylmäksi. Kharon vilkaisi oranssiturkkista veljeään ja nielaisi.
“Peruisin sen, jos vain voisin”, kolli mutisi hiljaa ja käänsi eriväristen silmiensä katseen takaisin eteenpäin. Hän oli hirviö.
“Mutta et voi. Sinun pitäisi olla kuollut, ei minun”, Ruskalinnun ääni oli muuttunut murinaksi. Kharon ei halunnut enää katsoa veljeään. Ahdistus sai koko kehon tärisemään ja kolli pysyi hädin tuskin enää pystyssä.
“Vauhtia, Haavemuisto!” Leppävarjon ärähdys kantautui Kharonin korviin, ennen kuin soturi lyyhistyi maahan.
Kun Kharon seuraavan kerran heräsi, hän näki sinisen taivaan. Kolli räpytteli väsyneitä silmiään hämillään. Hän säpsähti, kun Leppävarjon kasvot tunkeutuivat soturin näkökenttään. Harmaan kollin kasvoilla oli varsin närkästynyt ilme.
“Siinäkö sinä ajattelit nukkua kesken partion? Tästä saat kyllä rangaistuksen kunhan vain pääsemme takaisin leiriin”, Leppävarjo tuhahti, “nouse ylös siitä ja pysykin hereillä loppupartion ajan!”
Väsynyt Kharon kampesi itsensä hämillään pystyyn. Hän oli aivan pihalla siitä, mitä oli tapahtunut. Kolli oli kuvitellut partion olleen vain unta, mutta tässä hän nyt seisoi keskellä nummia partion keskellä. Kharon ei kehdannut vilkaistakaan partion jäseniä, häntä hävetti niin kamalasti. Kaikki varmasti inhosivat häntä, siitä ei ollut epäilystäkään.
Kharon sulkeutui ajatuksiinsa ja jatkoi partion perässä kävelemistä. Ajatukset olivat sekavat, Kharon oli kovin ahdistunut. Oliko hän todella nähnyt Ruskalinnun jopa hereillä ollessaan? Ei se voinut olla mahdollista, Ruskalintuhan oli kuollut..
Partion jälkeen Leppävarjo antoi kuin antoikin Kharonille rangaistuksen. Kollin tulisi siivota pesiä seuraava päivä. Väsymys painoi valkoharmaan kollin kehoa. Leiriin kävellessään askeleet olivat tuntuneet tajuttoman raskailta. Kharonia pelotti. Oliko hän todella sekoamassa, että kuvitteli näkevänsä Ruskalinnun? Vai oliko kolli saapunut esi-isiensä luota kostamaan Kharonille kuolemansa. Kharon nielaisi ja haki turvaa leirin korkeista piikkihernemuureista.Kolli perääntyi kiinni muuriin. Häntä ei haitannut, vaikka oksat tuntuivat pistelevän inhottavasti hänen ihoaan. Hänen sydämensä tykytti, kolli uskoi olevansa sekoamassa.
“Säälittävää”, naukaisu sai Kharonin säpsähtämään. Kharon jähmettyi aloilleen, kun hän erotti tumman hahmon lähestyvän häntä.
*Ei, ei tämä ole totta. Tämä on vain harhaa*, Kharon vakuutteli mielessään itselleen ja painautui yhä tiukemmin piikkihernemuuria vasten. Kolli sulki silmänsä, jottei näkisi häntä lähestyvää harmaata kissaa.
“Yritätkö päästä minua karkuun, Kharon?” naaraskissa kysyi terävällä äänellä. Kharon raotti erivärisiä silmiään ja pettymyksekseen näki, että kissa oli kävellyt vain hiirenmitan päähän hänestä.
“Sinä et ole todellinen”, Kharon henkäisi ääni väristen. Hänen edessään seisoi Keijukainen. Kissa oli kuollut kuita sitten sodan päättyessä, ei hän voinut seistä siinä. Kharon oli varma, että tämä oli jonkinlaista unta tai harhaa.
“Voi kuule, kyllä minä olen. Sinun vuoksesi minä olen kuollut, enkä tule koskaan jättämään sinua rauhaan”, Keijukainen sylkäisi sanat suustaan. Harmaaturkkisen naaraan kurkusta kumpusi matalaa murinaa. Kharon jännitti kehonsa jokaista lihasta, mutta ei irrottanut katsettaan Keijukaisen vihreistä silmistä. Kolli oli kauhuissaan. Hän ei uskaltanut irrottaa katsestaan edessään seisovasta kissasta nähdäkseen, näkivätkö muut leirin pääaukiolla olevat tilannetta.
“Sinä petit Kujakissayhteisön Kharon, mutta sitä ennen olit pettänyt Eloklaanin. Sinä olet pelkkä petturi, luuletko että täällä olevat kissatkaan luottavat sinuun? Kukaan ei luota sinuun, kaikki pitävät sinua epäonnistujana”, Keijukainen sähähti ja vetäytyi viimein hieman kauemmas Kharonista. Kollin sydän jyskytti entistä lujempaa. Tämän täytyi olla painajaista, josta hän heräisi pian. Mutta vaikka Kharon miten yritti, hän ei herännyt. Oliko tämä sittenkin totta? Hetkessä kolli jo unohti sen, että Keijukainen oli kuollut ja seisoi parhaillaan hänen edessään. Kollin todellisuus oli alkanut hämärtyä, eikä hän erottanut mikä oli totta ja mikä ei.
Seuraavat päivät saivat Kharonin sekoamaan entisestään. Kolli näki joka puolella kissoja, jotka olivat kuolleet. Keijukainen, Ruskalintu, Merkurius, Taivaslaulu… Kaikki he vainosivat kollia hänen hereillä ollessaan, piileskelivät pensaikoissa kollin partioidessa ja kuiskivat tämän korviin inhottavia asioita. Myös Lieskakajo oli käynyt haukkumassa Kharonin. Soturi syytti Kharonia siitä, että Eloklaani oli hävinnyt sodan. Sen jälkeen Kharon ei ollut puhunut kenellekään sanaakaan kolmeen päivään. Hän ei enää tiennyt, ketkä olivat totta ja ketkä eivät. Kun kolli sai viimein öisin unen päästä kiinni, hän näki Päivänsäteen, Cosmoksen ja Lyran. He katsoivat pettyneesti Kharonia ja laukoivat ties mitä solvauksia. Unet päättyivät siihen, kun Päivänsäde jälkikasvuineen murhasivat Kharonin joka kerta uudelleen ja uudelleen.
Kharon kyyhötti taas kerran piikkihernemuurin varjossa. Oli lämmin päivä, mutta Kharon ei voinut nauttia siitä. Hän ei ollut syönyt kahteen päivään tai nukkunut kunnolla pitkään aikaan. Kollin mieli oli levoton. Hän ei uskaltanut sulkea silmiään pelätessään nukahtavansa, mutta hereillä oleminenkin oli silkkaa tuskaa.
Kharon oli epätoivoinen ja päätymässä epätoivoiseen ratkaisuun. Hän ei voisi jäädä Eloklaaniin, hänen olisi yritettävä pakoa. Lieskakajo oli tehnyt hyvin selväksi, ettei Eloklaani ollut Kharonin paikka. Kukaan ei halunnut häntä sinne. Kolli tiedosti myös itse sen, että pako tuskin tulisi onnistumaan, mutta ei hänellä ollut enää mitään menetettävää. Oli ihan sama, vaikka kuolonklaanilaiset tappaisivat hänet, kuten he olivat tappaneet Vihalehdenkin. Kaikki inhosivat häntä, ei hänellä ollut mitään merkitystä. Kharon nousi seisomaan. Hän vilkaisi Litteäkiven edustalla seisovaa Kyyhkypyrähdystä ja kiristi tahtiaan, kun naaras käänsi katseensa toisaalle. Piikkihernetunnelilla vahdissa oli Leppävarjo. Kharon veti syvään henkeä. Leppävarjo käänsi juuri sopivasti katseensa toisaalle, se oli Kharonin mahdollisuus. Kaksi soturia olivat tällä hetkellä leirin ainoat vartijat sotureiden pesässä olevan Lätäkkölammen lisäksi. Muut olivat partioimassa, joten Kharonin mahdollisuudet paeta olivat nyt paremmat kuin myöhemmin. Kharon teki nopean syöksähdyksen eteenpäin ja nelisti Leppävarjon ohitse. Raidallinen kuolonklaanilaissoturi ei ehtinyt edes tajuta mitä tapahtui, ennen kuin Kharon oli jo päässyt hänen ohitseen piikkihernetunneliin.
“Seis! Pysähdy senkin hiirenaivo!” kollisoturin ulvahdus kantautui Kharonin korviin, muttei kolli tehnyt elettäkään pysähtyäkseen. Häntä väsytti, mutta hän ei voinut pysähtyä. Kharon ohitti tunnelin toisessa päässä olevan suuren kiven ja jatkoi matkaansa kohti jokea ja Koivumetsää. Sitä kautta hän pakenisi Eloklaanista. Kuinka ollakaan, pakomatka päättyi lyhyeen.
Kharon ei ollut tarpeeksi valppaana ja hän kompastui johonkin. Kolli lennähti maahan kuonolleen aluskasvillisuuden sekaan. Varvut raapivat soturin paksua turkkia inhottavasti. Kolli kampesi itsensä vaivalloisesti pystyyn ja kääntyi katsomaan, mihin hän oli kompastunut.
“Hah, yritätkö sinä paeta?” Päivänsäde kysyi virnuillen, “ikävä kyllä taisit nyt epäonnistua. Sinusta on tullut kömpelö.”
Kharon tuijotti entistä kumppaniaan epäuskoisena. Oliko Päivänsäde palannut takaisin metsään? Miten hän oli päässyt Eloklaanin reviirille kenenkään huomaamatta? Valkoharmaa kolli ei saanut sanaa suustaan. Hän nousi huterille jaloilleen ja kääntyi nopeasti ympäri lähtien taas juoksemaan.
“Et sinä minua karkuun pääse, Kharon!” Päivänsäteen terävä ääni kantautui soturin korviin. Kharon painoi korvansa luimuun ja kiristi tahtiaan. Hänen jalkansa olivat kuitenkin väsyneet, eikä vauhti ollut niin nopea kuin olisi pitänyt.
“Jätä minut rauhaan! Jätä minut rauhaan!” Kharon parkui, kun kuuli Päivänsäteen lähestyvät askeleet perässään. Miten Päivänsäteestä olikaan tullut niin nopea? Kharon näki jo joen, kun Päivänsäde saavutti hänet ja pääsi loikkaamaan soturin selkään. Kaksikko pyöri maassa hetken toistensa kimpussa. Kharon yritti päästä irti naaraan otteesta, mutta turhaan. Päivänsäde sai otteen Kharonin kaulasta. Silloin hän lakkasi rimpuilemasta.
“Tapa minut sitten”, Kharon kähisi epätoivoisena. Kuolema tuntui helpotukselta nyt, kun elämä oli muutenkin ollut pelkkää alamäkeä viimeisten kuiden ajan. Päivänsäde kiristi otettaan ja hengittäminen alkoi tuntua vaikealta. Se tuntui inhottavalta. Mikäli Kharon ei olisi niin kovasti toivonut pääsevänsä pois, hän olisi yrittänyt taistella vastaan. Päivänsäde oli voittanut, eikä Kharon jaksanut enää taistella pysyäkseen kiinni elämässä.
Niin vain kaikki pimeni ja Kharon tunsi sen olevan valtava helpotus.
Hämmennyksekseen Kharon ei herätessään nähnytkään Tähtiklaanin öistä maisemaa tai Pimeyden Metsän synkkää metsää, vaan sotureiden pesän multaisen seinän.
“Ei”, Kharon henkäisi ja kampesi itsensä pystyyn, “en minä voi olla täällä.” Kolli nousi ylös, mutta rojahti nopeasti takaisin vuoteeseen. Hän oli liian heikko pysyäkseen pystyssä.
“Älä yritä mitään”, naaraskissan terävä ääni sanoi. Kharon nosti katseensa Lätäkkölempeen, jonka kasvoilla oli vakava ilme. Nuori naarassoturi oli kaiketi määrätty vartioimaan Kharonia.
“Ei minulla ole enää mitään menetettävää”, Kharon kähisi ja kampesi itsensä taas pystyyn. Hän otti kuolonklaanilaissoturin käskyä uhmaten askeleen tätä lähemmäs. Lätäkkölempi siristi sinisiä silmiään ja asettui Kharonin eteen.
“Sinä vain vaikeutat koko Eloklaanin elämää, jos alat niskuroida”, kuolonklaanilaisnaaras lausahti. Kharon ei välittänyt. Hän lähti siitä huolimatta ohittamaan Lätäkkölempeä, vaikka tiesi saavansa rangaistuksen, joka hänen omien toiveidensa mukaan oli kuolemanrangaistus itse Henkäystähden kynsissä.
Kun Kharon oli päässyt Lätäkkölemmen ohi, ilmeisesti naaras loikkasi hänen kimppuunsa. Heikko Kharon rojahti pienemmän soturin painon voimasta maahan, eikä jaksanut enää nousta ylös. Hänen katseensa oli nauliintunut pesän uloskäynniltä sisään kajastavaan valoon.
“Ei minua kiinnosta, vaikka antaisitte minulle kymmenen rangaistusta. Ei minulla ole mitään väliä”, Kharon toisti asioita, mitä Päivänsäde ja muut häntä piinanneet kissat olivat sanoneet.
Lätäkkölempi kiersi Kharonin kasvojen eteen ja kohtasi kollin eriväristen silmien epätoivoisen katseen.
“Sehän nähdään”, Lätäkkölempi vastasi rauhallisella, mutta varsin tunteettomalla äänellä.
Kharon ei ollut varma, montako päivää hänen karkaamisyrityksestään oli kulunut. Kuolonklaanilaiset eivät olleet päästäneet häntä ulos leiristä. Kolli vietti aikansa vain sotureiden pesässä ja sen ollessa tyhjillään hänet pakotettiin pääaukiolle. Kolli niskuroi kuolonklaanilaisten käskyjä vastaan minkä kerkesi, eikä se helpottanut hänen tilannettaan. Jostain syystä leirin vallanneet viholliset eivät tappaneet Kharonia, vaikka kolli kuinka sitä toivoi. Hän halusi päästä Tähtiklaaniin, sillä viime päivät Keijukainen, Ruskalintu ja muut olivat piinanneet häntä yhä vain enemmän. Kolli odotti, että Päivänsäde saapuisi pian leiriin ja huolehtisi, että Kharon saisi ansaitsemansa lopun. Hän ei uskonut, että metsään niin pitkän matkan taivaltanut naaras jättäisi kostonsa saamatta.
Kharon kyyhötti leirin pääaukiolla, kun hänen katseensa kiinnittyi sisään leiriin asteleviin kissoihin. Kollin silmät suurenivat, kun hän näki Henkäystähden päässä laahustavan Liljatuulen. Soturi ei ollut varma, näkikö hän harhoja vai ei. Todellisuus oli edelleen hämärän peitossa, eikä Kharon uskonut mihinkään mitä näki. Henkäystähti ja pari kuolonklaanilaissoturia käskyttivät Liljatuulen leirin pääaukiolle. Koska aukiolle kerääntyi hämmentyneitä eloklaanilaisia, varmistui Kharonin oletus siitä, että tämä oli totisinta totta. Jostain syystä Liljatuuli oli tuotu Eloklaanin leiriin.
“Olen kuullut, että olette alkaneet kapinoida. Kai te ymmärrätte, etten voi sallia sellaista?” Henkäystähden ääni oli matala ja hänen jäinen katseensa kohdistui Kharoniin. Väsynyt valkoturkkinen kolli höristeli korviaan kuullakseen varmasti kaiken, mitä kuolonklaanilaiskolli sanoi.
“Liljatuuli ei ole palkintonne, vaan varoitus. Jos jatkatte käskyjeni uhmaamista, olen valmis teloittamaan lisää klaanitovereitanne”, Henkäystähden ääni oli kylmä ja ärsyyntynyt, mutta kolli vaikutti olevan tosissaan. Kharon luimisti korviaan ja nousi hitaasti seisomaan väsyneille jaloilleen. Eihän Henkäystähti voisi tappaa Liljatuulta, eihän? Mutta kun harmaaraidallinen kolli otti askeleen lähemmäs tummaturkkista parantajaa, Kharon huomasi että päällikkö oli tosissaan.
“Lopeta! Ei sinun tarvitse tappaa Liljatuulta! Tapa ennemmin minut!” Kharon ulvaisi ja otti haparoiden askeleen eteenpäin. Henkäystähti pysähtyi ja kohdisti jälleen katseensa Kharoniin.
“Kuolema olisi sinulle vain pelastus. Ei se toimi niin, että me toteutamme teidän toiveitanne kuin mitkäkin hiirenaivot. Sinun toiveesi on kuolla, joten sinä jäät eloon ja saat luvan palvella minua. Olkoon tämä muistutus kaikille teille: Jos uhmaatte minun käskyjäni, ette vaaranna vain omaa henkeänne.”
Kharon syöksähti eteenpäin, kun Kuolonklaanin päällikkö iski hampaansa Liljatuulen kaulaan. Parantaja päästi ilmoille kivuliaan ulvahduksen ja yritti taistella vihollista vastaan.
“Älä vastustele tai sinun jälkeesi tulee lisää ruumiita”, Henkäystähti murisi ja painoi parantajakissan maahan. Kharon tunsi, kuinka paino ilmestyi hänen selkäänsä. Joku oli estänyt hänen yrityksensä pelastaa Liljatuuli. Sivusilmällään kolli huomasi, etteivät muutkaan eloklaanilaiset olleet tyytyväisiä tilanteeseen.
Kharonin mieli muuttui entistä synkemmäksi, kun tummanharmaa parantajakissa lyyhistyi elottomana Eloklaanin leirin kovalle maalle. Soturin keho alkoi täristä. Liljatuuli oli tapettu hänen takiaan. Kharon ei ollut totellut sääntöjä ja sen vuoksi yksi klaanin tärkeimmistä jäsenistä oli surmattu. Valtava ahdistus vei Kharonin mukanaan, kolli laski päänsä maahan ja alkoi täristä. Hän inhosi itseään yhä vain enemmän. Hän oli paha, eikä hän saanut aikaiseksi koskaan mitään hyvää. Hänen olisi pitänyt kuolla, ei Liljatuulen.
Eloklaanin leirin pääaukiolla vallitsi hiljaisuus. Liljatuulen eloton ruumis makasi Litteäkiven edustalla Henkäystähden jalkojen juuressa. Kuolonklaanin päällikkö katsoi elotonta parantajaa kuin roskaa, kuin naaras olisi ollut mitä merkityksettömin kissa. Kharonin koko keho tärisi häntä paikoillaan pitelevän kuolonklaanilaissoturin alla. Eloklaanilaiset olivat silminnähden järkyttyneitä ja aivan syystä. Kharonista tuntui, että hänen klaanitovereidensa katseet liukuivat hitaasti elottomasta parantajasta Kharoniin. Häntä alkoi ahdistaa ja soturi laski katseensa maahan välttyäkseen muiden katseiden kohtaamiselta. Eloklaanilaisten täytyi vihata häntä. Hänen vuokseen taas yksi kissa oli menettänyt henkensä aivan turhaan.
KP-boosti käytössä
