Haavemuisto / Kharon
Kirjoittaja: Elandra
Kharonin turkkia pisteli inhottavasti. Hän seisoi rajan tuntumassa Deimoksen ja Fornaxin kanssa ja odotti kärsimättömänä näkevänsä punaturkkisen hahmon. Mutta nummilla ei näkynyt ristin sielua. Se sai Kharonin olon entistä levottomammaksi. Hän ei voinut käsittää, miten Deimos ja Fornax olivat niin rauhallisia. Kaksikko katseli tarkkaavaisesti ympärilleen, eivätkä he näyttäneet järin huolestuneita siitä, että Lieskakajo oli myöhässä. Kharon pelkäsi, että hänen – entinen – ystävänsä oli muuttanut mielensä ja hylännyt heidät. Jos niin olisi todella käynyt tai jos Mesitähti olisikin kieltäytynyt päästämästä kolmikkoa Eloklaaniin, Kharon olisi aivan hukassa. Hän ei voisi jäädä Kujakissayhteisöön, mutta elämä klaanittomana erakkonakaan ei houkutellut. Ajatukset sotkeutuivat toisiinsa kuin hämähäkinseitti ja Kharon ravisteli päätään saadakseen päänsä selvemmäksi.
”Mikä hänellä kestää?” kolli mutisi mietteliäänä ja katsahti epätoivoisena veljeensä. Deimoksen katse oli tyyni kuin mikä. Kolli väläytti veljelleen kannustavan hymyn:
”Kyllä hän tulee, minä uskon että voimme luottaa Lieskakajoon ja Mesitähteen.”
”Niin, paitsi jos jotain on sattunut. Mitä jos Lieskakajo onkin kuollut?” Kharon alkoi panikoida. Ajatus oli putkahtanut hänen päähänsä aivan tyhjästä, vaikkei siinä ollutkaan mitään järkeä. Kolli alkoi stepata paikoillaan yhä levottomammin. Hänen hännänpäänsä nyki ja Kharon olisi hetkenä minä hyvänsä voinut pillahtaa itkuun.
”Onko tuo Lieskakajo?” Fornaxin ääni sai Kharonin säpsähtämään. Kolli syöksähti poikansa vierelle ja katsoi silmät suurina punaturkkista soturia, joka lähestyi heitä kauempaa nummilta.
”On! Se on Lieskakajo!” Kharon hihkaisi innoissaan, mutta yritti pitää äänensä mahdollisimman hiljaisena. Hän oli vähällä unohtaa sen, kuinka kolmikko oli hetki sitten lähtenyt Kujakissayhteisön leiristä muka vain harjoittelemaan saalistamista. Todellisuus oli se, etteivät he koskaan palaisi Yhteisön riveihin. Keijukainen ja Päivänsäde tulisivat raivostumaan huomattuaan heidän hajujälkiensä johtaneen Eloklaanin reviirille, mutta Kharon oli valmis siihen. Hän rakasti Päivänsädettä koko sydämestään, muttei ollut valmis elämään lopun ikäänsä kissan kanssa, jonka ajatusmaailma poikkesi tätä nykyä niin kovin paljon Kharonin ajatusmaailmasta. Kharon tiesi, ettei hän ikipäivänä olisi voinut kääntää Päivänsäteen päätä. Kolli uskoi Päivänsäteen rakastavan enemmän tavoitettaan surmata Mesitähti kuin Kharonia ja heidän perhettään..
”Kiitos, että tulit. Mitä Mesitähti sanoi?” Kharon kiiruhti rajan tuntumaan Lieskakajon luokse, kun kolli pääsi kyllin lähelle. Lieskakajon ilme oli vakava, eikä hän hymyillyt. Vaikka soturi oli sanonut antaneensa Kharonille anteeksi, ei se tuntunut siltä. Kharon oli hieman loukkaantunut raidalliselle kollille siitä. Miksei Lieskakajo voinut käsittää, kuinka pahoillaan Kharon oikeasti oli? Merkurius oli avannut hänen silmänsä ja nyt Kharon uskoi olevansa oikealla puolella kääntyessään Kujakissayhteisöä ja Kuolonklaania vastaan.
”Hän suostui”, Lieskakajo vastasi matalalla äänellä, pitäen ilmeensä edelleen kylmänä kuin kivi, ”mutta hän tahtoo keskustella kanssanne, kun pääsette leiriin.”
Riemu valtasi hetkellisesti Kharonin myrskyisän mielen. Hänen eriväristen silmiensä katse kääntyi Fornaxiin, joka silmäili tarkkaavaisesti raitaturkkista soturia. Lieskakajolla ei ollut muuta sanottavaa. Soturi kääntyi vain ympäri ja viittoi Kharonin, Deimoksen ja Fornaxin peräänsä. Ennen kuin Kharon lähti seuraamaan eloklaanilaissoturia, hän kääntyi poikansa puoleen.
”Olethan nyt aivan varma päätöksestäsi? En usko, että voit enää koskaan palata emon tai pentuetovereidesi luokse”, Kharon naukaisi pojalleen, jonka kasvoilla oli vakava ilme. Fornax nyökkäsi.
”Elämä Kujakissayhteisössä on liian levotonta minulle. En tiedä millaista klaanielämä on, mutta kaikki mitä olet kertonut kuulostaa vain hyvältä. Minä seuraan sinua isä, sinä ja Deimos olette tästä lähtien minun ainoa oikea perheeni”, nuoren kollin sanat saivat Kharonin sydämen sulamaan. Kolli kosketti hellästi kuonollaan poikansa otsaa.
”Eiköhän sitten mennä.”
Kharon, Deimos ja Fornax olivat saapuneet Lieskakajon johdolla kukkulan juurelle. Ilmassa leijaili paljon eloklaanilaiskissojen tuoksuja. Osa tuoksuista oli tuttuja, mutta paljon myös Kharonille tuntemattomien kissojen hajuja leijaili ilmassa. Eloklaanin jäsenet olivat selvästi vaihtuneet vuodenaikojen saatossa, ja Kharon pelkäsi kohtaavansa vain tuntemattomia kasvoja. Kukaan ei tietäisi hänestä mitään ja häntä pidettäisiin vain kurjana Kujakissayhteisön vakoojana. Ajatuskin siitä sai Kharonin niskavillat nousemaan pystyyn. Hän pelkäsi, ettei enää koskaan ansaitsisi eloklaanilaisten luottamusta…
Lieskakajo lähti kävelemään kolmen muun kissan edellä kukkulan rinnettä ylöspäin. Punaturkkinen soturi oli koko matkan vilkuillut taakseen. Se jos jokin sai Kharonin tuntemaan olonsa epämukavaksi. Hän ei voinut ymmärtää sitä, miksei Lieskakajo luottanut häneen edelleenkään. Kharon oli kertonut ystävälleen kaiken ja pyytänyt koko sydämensä pohjasta anteeksi.
Kukkulan laella oli tähän aikaan päivästä paljon kissoja. Niiden epäluuloiset, hieman pelokkaat, mutta toisaalta myös uteliaat katseet kääntyivät nopeasti kolmen muukalaisen puoleen. Kharon kävi katseellaan läpi kukkulan laella oleskelevia kissoja. Moni heistä oli valkoturkkiselle kollille tuntemattomia, mutta myös tuttuja kasvoja oli joukossa. Kharon tunnisti ainakin Salviakatseen, Väärävarjon ja Hiilihampaan, sekä tietysti Mesitähden, joka parhaillaan lähestyikin neljää leiriin saapunutta kissaa. Siron päällikön kasvoilla oli vakava, mutta ystävällinen ilme. Se sai Kharonin tuntemaan olonsa edes hieman paremmaksi. Mesitähti ei näyttänyt vihaiselta ja se oli valtava helpotus.
”Pitkästä aikaa”, Mesitähti tervehti rauhallisella äänellä ja katsahti vuorotellen ensin Kharonia ja sitten Deimosta. Eloklaanin päällikön katse siirtyi hieman taaempana seisovaan Fornaxiin, joka kohtasi reippaasti valkoturkkisen kollin vihreät silmät.
”Sinä taidat olla Fornax. Minä olen Mesitähti, Eloklaanin päällikkö”, Mesitähti esittäytyi. Fornax nyökäytti päätään.
”Hauska tavata.”
Eloklaanin päällikkö vei Kharonin, Deimoksen, Fornaxin ja Lieskakajon hieman syrjemmäs kukkulan laelle paikkaan, jossa muita kissoja ei ollut.
”Lieskakajo kertoi, että tahdotte vaihtaa puolta”, Mesitähti aloitti ja katsahti Lieskakajoon, kuin olisi varmistanut asian kollilta, joka nyökäytti päätään.
”Minä olen tehnyt kamalan virheen ja tahdon korjata sen. En olisi koskaan saanut johdattaa Kujakissayhteisöä metsään tai auttaa heitä sodan aloittamisessa. Minä olen niin kamalan pahoillani… Annathan minulle anteeksi ja päästäthän meidät takaisin Eloklaaniin?” Kharon aneli itku kurkussa. Hänen oli niin kamalan vaikeaa katsoa Mesitähteä silmiin, sillä kollin tuntema häpeä oli aivan valtava. Mesitähti varmasti inhosi häntä ja aivan syystä.. Voi, jos päällikkö olisikaan tiennyt mitä kaikkea Kharon oli tehnyt.. Ajatus Ruskalinnun ja Hopeaputouksen kuolemista nousi Kharonin mieleen. Hän oli vähällä oksentaa. Kharon oli tehnyt aivan kammottavia asioita, eikä varmastikaan voisi koskaan kertoa niistä kenellekään…
”Minä uskon jokaisen ansaitsevan toisen mahdollisuuden, jos hän sitä vilpittömästi pyytää. Minä uskon, että sinä kadut tekojasi ja siksi sinä, veljesi ja poikasi ansaitsette paikan Eloklaanista. Anteeksipyyntösi on siis hyväksytty ja saatte jäädä klaaniin”, Mesitähti lupasi. Ensin päällikön kasvoilla oli vakava ilme, joka lopulta vaihtui ystävälliseksi hymyksi. Tuntui kuin kivi olisi pudonnut Kharonin sydämeltä. Ellei tilanne olisi ollut muuten niin kamala, hän olisi voinut pomppia ympyrää riemuiten kovaan ääneen. Mutta Lieskakajon katse oli yhä vakava, eikä Kharon ollut nähnyt kollin suovan hänelle edes pientä hymyä.
”Kiitos. Me arvostamme sitä todella paljon”, Deimos avasi suunsa ja laski päänsä alas kunnioituksen merkiksi. Myös Kharon ja Fornax kiittivät Mesitähteä.
Kun keskustelu päällikön kanssa oli käyty, Lieskakajo lähti päällikön kanssa omille teilleen. Kolme entistä kujakissaa jäivät leiriin, joka oli täynnä eloklaanilaisia. Kolmikon ei tarvinnut olla yksin kauaa, kun tuttu kissa tassutteli heidän luokseen. Hillasielun kasvoilla oli ystävällinen hymy, kun hän ilmoitti esittelevänsä uuden leirin kolmelle kissalle.
Ilta saapui, mutta Kharon tunsi edelleen olonsa ulkopuoliseksi eloklaanilaisten kanssa. Moni nuorempi kissa näytti edelleen epäluuloiselta katsellessaan kolmea klaaniin saapunuttaa kissaa. Kharon olisi halunnut jutella Lieskakajon kanssa, mutta soturi oli kadonnut partioon jokin aika sitten. Kun kollin partio viimein palasi leiriin, ei keskustelumahdollisuutta tullut vieläkään. Juuri kun Kharon oli päättänyt lähestyä entistä mestariaan, Mesitähti kutsui klaanin koolle. Kharon päästi ilmoille pettyneen huokaisun. Sen johdosta hän sai pojaltaan kysyvän katseen.
”Onko jokin hullusti?” Fornax kysyi vakavalla äänellä. Kharon kohautti lapojaan pettyneenä:
”Lieskakajo inhoaa minua.”
Sen enempää kaksikko ei ehtinyt keskustella, kun Mesitähti aloitti klaanikokouksen. Hän kertoi klaanille Kharonin, Deimoksen ja Fornaxin liittyneen Eloklaaniin. Päällikkö esitti toiveensa siitä, että klaanilaiset ottaisivat kolmikon heti osaksi klaania ja unohtaisivat sen, että he tulivat Kujakissayhteisöstä. Päällikkö muistutti, että jokainen teki virheitä ja tärkeintä oli, että sen ymmärtäisi ja virheensä korjaisi. Seuraavaksi päällikkö ilmoitti antavansa klaaninimet kaikille kolmelle kollille. Se oli hetki, jota Kharon oli pelännyt ja samalla odottanut kovasti. Jatkossa hän ei olisi muille enää Kharon.
Mesitähti oli antanut kolmikolle klaaninimet. Tästä eteenpäin Kharon, Deimos ja Fornax tultaisiin tuntemaan nimillä Haavemuisto, Uskolintu ja Rauhatassu. Vaikka Kharon olikin saanut uuden nimen, hän päätti elää aivan kuten emo ja isä olivat opettaneet: hänelle itselleen hän tulisi aina olemaan Kharon, vaikka muut pitäisivätkin häntä jonain muuna. Kharon oli hänelle tärkeä nimi, sillä sen hän oli saanut vanhemmiltaan jo heti syntyessään. Merkurius ja Taivaslaulu olivat pitäneet tärkeinä sitä, että heidän jälkeläisillään olisi perheen kesken käytettävä klaaninimi.
