Haavemuisto / Kharon
Kirjoittaja: Elandra
Vaikka Kharonia oli aluksi ärsyttänyt Kyyhkypyrähdyksen antama epäreilu rangaistus, oli sekin surku muuttunut nopeasti iloksi. Valkoharmaa kolli nautti täysin rinnoin Lieskakajon seurasta. Punaturkkinen soturi sai Kharonin innostumaan niin, että soturi riehaantui ja taantui taas hetkeksi yhtä holtittomaksi kuin pikkupentu. Niin kävi usein, kun kolli innostui kovasti. Leikkimielinen paini Lieskakajon kanssa sai Kharonin pitkästä aikaa tuntemaan siltä, kuin kaikki olisi ollut kuten ennenkin. Hänen kasvoillaan hehkui iloinen, leveä hymy, kun kaksikko jatkoi pesien siistimistä yhdessä.
Kun kaksikko siirtyi illan hämärtäessä vaihtamaan makuualustoja sotureiden pesään, Kharon huomasi Kyyhkypyrähdyksen tarkkailevan heitä. Kolli päästi ilmoille pienen, pettyneen huokauksen. He eivät todellakaan saaneet edes hetken rauhaa kuolonklaanilaisilta. Valkea soturi työnsi Kyyhkypyrähdyksen läsnäolon poissa mielestään ja keskittyi Lieskakajoon. Hänestä oli kamalan mukavaa touhuta pitkästä aikaa aivan kahdestaan parhaan ystävänsä kanssa kuten ennenvanhaan!
Ilo kuitenkin haihtui nopeasti tiehensä, kun Lieskakajo avasi suunsa:
”Kharon, mitä muuten vanhemmillesi kuuluu? Mitä mieltä he olivat, kun liityit Yhteisöön?” Punaturkkisen soturin ääni oli leppoisa, eikä kolli selvästikään ollut kuullut Kharonin vanhempien kammottavasta kuolemasta ketun kynsissä. Kharonin mieli synkkeni ja hän vajosi silmänräpäyksessä pohjattomaan suruun, jossa hän oli vellonut monta vuodenaikaa vanhempiensa kuoleman jälkeen. Kolli nielaisi ja yritti pysyä vahvana, mutta suru piti kollia yhä liian tiukassa otteessa. Se kuristi hänen kaulaansa ja sai sydämen pamppailemaan holtittomasti. Muistot palasivat pintaan ja kyyneleet kirvelivät soturin erivärisiä silmiä. Kharon huomasi Lieskakajon siirtyvän häntä lähemmäs istumaan. Hän erotti sumeasti kyyneleiden läpi ystävänsä käpälät vierellään, muttei kyennyt nostamaan katsettaan pois maasta.
Meni hetki, ennen kuin Kharon sai kasattua itsensä edes jotenkuten. Hänen ajatuksensa olivat lyhyessä hetkessä käyneet läpi ne kauheat hetket, kun kettu oli saapunut ja tappanut heidän vanhempansa aina siihen saakka, kun Kharon oli löytänyt yhteisön ja vihan Mesitähteä kohtaan. Enää Kharon ei ollut vihainen. Merkuriuksen ilmestyminen ennen lopputaistelua oli saanut Kharonin ymmärtämään, että hän oli naamioinut surunsa vihaksi aivan turhaan. Kolli yritti selvitellä ajatuksiaan ja palasi Lieskakajon esittämään kysymykseen. Hän niiskaisi nenäänsä ja nosti kyynelten sumentaman katseensa Lieskakajoon.
”He kuolivat vain kuita sen jälkeen, kun lähdimme Eloklaanista”, Kharon naukui ääni itkusta väristen ja räpytteli silmiään, jolloin kyynel vierähti hänen poskelleen, ”olimme juuri löytäneet kodin, rauhan ja oman onnemme. Se oli kettu… Kettu… Se kirottu kettu tappoi emon, isän ja Coronan aivan minun ja Deimoksen silmien edessä… Kuvittele, me emme voineet tehdä mitään kuin vain katsoa…” Paksuturkkisen soturin ääni värisi ja katosi välillä olemattomiin hänen puhuessaan. Vaikka hänen vanhempiensa traagisesta kuolemasta oli kulunut jo vuodenaikoja, sen ajatteleminen sai yhä kollin pois tolaltaan. Kun kolli oli päässyt yli vihasta, surun tunne asiaa ajatellessa oli muuttunut vain vahvemmaksi. Vasta nyt hän tuntui käsittelevän asiaa oikeasti, kun viha oli siirtynyt syrjään ja antanut tilaa surulle. Asiasta puhuminen oli vaikeaa, mutta Kharon tunsi painon hellittävän hänen harteillaan. Hänestä tuntui loppujen lopuksi ihan hyvältä, kun hän sai puhua asiasta Lieskakajon kanssa.
//Lieska? 🙁
