Haavemuisto / Kharon
Kirjoittaja: Elandra
//Tarinassa esiintyvät hahmot saattavat käyttäytyä luonteidensa vastaisesti, koska Kharon on harhainen ja hänen todellisuudentajunsa on hämärtynyt. Merkkasin selkeyden vuoksi unien eteen merkinnät, mutta niiden lisäksi tarinassa on Kharonin hereilläollessa myös harhoja.
(uni)
Kharon ei voinut hyvin, ei sitten alkuunkaan. Hänen olonsa oli karmeampi kuin koskaan. Hän oli vajonnut täysin harhoihinsa ja todellisuus oli yksi kysymysmerkki kollille. Uni, todellisuus ja harhat punoutuivat yhteen ja tekivät niiden erottamisen vaikeaksi.
”Kharon, mitä sinä luulet tekeväsi?” Lieskakajo ärähti ja loi soturiin vihaisen mulkaisun. Kharon seisoi Kujakissayhteisön pesässä hämmentyneenä. Hän ei enää osannut epäillä, etteikö se olisi ollut totisinta totta.
”Oletko sinä oikeasti hylännyt synnyinklaanisi palataksesi tähän roskajoukkoon?” punaturkkinen soturi kysyi ja pudisteli päätään, ”sinun takiasi kaikki ovat kuolleet.” Kharon säpsähti ja ravisteli päätään.
”Mitä sinä selität?” kolli kysyi ja otti askeleen lähemmäs Lieskakajoa, joka kurtisti kulmiaan.
”Älä leiki typerää! Sinä usutit kuolonklaanilaiset kimppuumme!” raidallinen kolli ärähti vihaisesti ja luimisti korviaan. Lieskakajon valkea hammasrivistö ilmestyi esiin, kun soturi nosti vihaisena ylähuultaan. Kharon säikähti ja kavahti nyt taaksepäin.
”E-eikä! En minä ole tehnyt sellaista!” Kharon uikutti kuin mikäkin pikkupentu, mutta Lieskakajon ilme pysyi yhtä vihaisena kuin äskenkin.
”Sinun takiasi minä olen menettänyt kaiken! Tästä sinä et selviä, Kharon!” kolli sähähti ja teki nopean syöksyn kohti ystäväänsä. Kharon ei ehtinyt sanoa mitään, kun Lieskakajo oli jo upottanut hampaansa tämän kurkkuun. Tuli pimeys.
Kuten aina ennenkin, pimeys päättyi, kun Kharon raotti silmiään. Hänen sydämensä hakkasi kiivaasti. Kolli ei kuitenkaan uskaltanut luottaa siihen, että hän oli herännyt unesta. Aiemmin hän oli tehnyt niin ja sitten Keijukainen oli tullut kulman takaa, ladellut ilkeyksiä ja lopulta surmannut valkoturkkisen soturin. Viime kuiden aikana Kharon oli oppinut siihen, ettei mihinkään pitänyt luottaa. Hänen oli välteltävä kontaktia muiden kissojen kanssa viimeiseen saakka ja yritettävä vain kestää.
”Isä? Onko kaikki hyvin?” huolestunut naukaisu kantautui jostain lähettyviltä. Kharon käänsi katseensa poikaansa ja päätteli näkevänsä unta. Fornax ei ollut soturi, joten oli epäloogista, että hän olisi sotureiden pesässä.
”Tämä on unta”, Kharon toisti päätelmänsä puoliääneen ja sivuutti täysin poikansa naukaisun. Hän tiesi, ettei se kuitenkaan auttaisi. Unessa kaikki halusivat tappaa hänet, joten toisen huomiotta jättäminen ei auttaisi siihen. Mutta Kharon ei kestänyt käydä keskusteluita unissaan. Se tuhosi hänen mieltään vain enemmän, kun unissa hänen rakkaimpansa haukkuivat ja piinasivat häntä.
”Isä?” Fornax toisti ja liikahti nyt lähemmäs Kharonia. Kolli ummisti silmänsä ja yritti leikkiä, ettei olisikaan ollut siinä. Se ei kuitenkaan auttanut.
”Minä olen todella huolissani sinusta”, Fornax huokaisi, ”minä näen kyllä, ettei sinulla ole kaikki hyvin.”
Kharon alkoi ärsyyntymään siitä, ettei hän saanut olla rauhassa. Joka hetki – unessa sekä todellisuudessa – joku kiusasi häntä. Kolli ei ollut varma, miten pitkään hän enää kestäisi. Kun oli kuita elänyt muiden piinaamana, elämä alkoi tuntua merkityksettömältä. Kuolonklaanilaiset olivat kuitenkin osoittaneet, ettei Kharon voisi kuolla. Jos hän niskuroisi yhtään enempää, viholliset tappaisivat kaikki hänelle tärkeät kissat.
”Kuuletko sinä minua, isä?” se sai Kharonin menettämään malttinsa. Kolli räväytti eriväriset silmänsä auki ja katsoi hurjistuneena tummanharmaata poikaansa.
”Voisitko vain olla hiljaa?! Minua ei kiinnosta, ymmärrätkö sinä! Jätä minut rauhaan!” paksuturkkinen soturi ärjyi noustessaan hurjistuneena pystyyn. Hän väläytteli pojalleen hampaitaan ja pyrki tekemään selväksi, että hän todella oli nyt tosissaan. Kharon kuuli jonkun sanovan taustalta jotakin, mutta kuten nykyään aina, taustalla olevien kissojen puheet olivat Kharonin korvissa pelkkää mössöä. Ellei hän keskittynyt jonkun puheeseen, hän ei kyennyt kuulemaan sitä. Sillä tavalla soturin mieli yritti suojella häntä, oli helpompi olla kuulematta muiden ilkeitä puheita kuin kuulla ne. Fornax näytti säikähtävän, joka sai Kharoninkin huolestumaan.
”Noinko sinä puhut omalle pojallesi?” naseva tokaisu sai Kharonin niskavillat nousemaan oitis pystyyn. Ääni kuului Keijukaiselle. Kharon ei halunnut kuunnella. Hän painautui vasten sammalvuodettaan ja painoi päänsä käpäliensä alle.
”Milloin tämä painajainen oikein päättyy?! Jättäkää minut rauhaan!” kolli ulvahti ja ummisti silmänsä.
(uni)
”Isä, kaikki on hyvin, minä olen tässä”, Fornaxin rauhallinen ääni sanoi, ”Deimos on myös. Täällä ei ole nyt ketään muita, kaikki on hyvin.” Kharon uskalsi viimein nostaa päänsä ylös. Hän katsoi epätoivoisena poikaansa ja veljeään. He molemmat näyttivät hyvin, hyvin huolestuneilta, eikä se ollut mikään ihme. Kharon oli viimeisten kuiden aikana muuttunut todella radikaalisti. Hänen turkkinsa oli menettänyt kiiltonsa, kolli oli laihtunut ja kaiken lisäksi hän oli aivan kajahtanut.
”Mikä sinulla on, Kharon?” Deimos kysyi ja otti askeleen lähemmäs veljeään. Kharonin katse sumeni, kun kyyneleet kohosivat hänen silmiinsä. Soturi ravisteli päätään.
”Minä olen vain niin väsynyt”, Kharon-raasu itkeä vollotti ja laski onnettoman katseensa käpäliinsä, ”minä en jaksa enää.”
Aivan yhtäkkiä Deimos alkoi nauraa. Kharon katsoi veljeään surkeana, hän ei jaksanut enää reagoida mitenkään.
”Noinko heikko sinusta todella on tullut? Kyllä minua ihan hävettää olla sinun veljesi!” Deimos nauroi pilkaten ja sai Kharonin tuntemaan olonsa vain surkeammaksi. Kaikki inhosivat häntä ja se oli ihan oikein. Kharon oli tehnyt asioita, joita ei vain voisi antaa anteeksi.
