Haavemuisto / Kharon
Kirjoittaja: Elandra
//Haavemuiston mieli on järkkynyt, joten tarinassa esiintyy kuolleita hahmoja. Nämä hahmot ovat vain Haavemuiston kuvitelmaa, eivätkä siis totta.
Kun Lieskakajo tarttui Kharonia tämän niskanahasta, kolli vetäytyi vaistomaisesti taaksepäin ja irrottautui vanhemman soturin otteesta. Hän katsoi yhä hurjistuneempana kollia, jota oli pitänyt ystävänään. Hän olisi halunnut luottaa punaturkkisen kollin sanaan, mutta se tuntui mahdottomalta. Kharon oli luottanut Lieskakajoon niin monesti, ja aina hän oli osoittanut, ettei ollut soturin luottamuksen arvoinen.
Kharon ei voinut myöntää, etteikö Lieskakajon puheet onnellisuudesta olisi olleet houkuttelevia. Enemmän kuin mitään, kolli olisi halunnut mielensä muuttuvan selkeäksi ja saavansa kiinni taas elämästä. Kharon ravisteli päätään epätoivoisena ja laski katseensa maahan. Hän kuuli lähestyviä askeleita Lieskakajon takaa. Liljatuuli oli taas saapunut pesään. Parantajan kasvoilla oli huolestunut ilme, kun hän kohtasi Kharonin eriväristen silmien sekavan katseen.
”Kharon, minä olen menossa keräämään yrttejä, mutta sinun todella olisi hyvä käydä Leimusilmän tarkastettavana. Me kaikki tahdomme sinulle vain hyvää, antaisit meidän auttaa sinua”, tummanharmaa parantajanaaras naukui. Kharonin katse kääntyi taas Lieskakajoon, joka katsoi ystäväänsä vastausta odottaen, kärsivällisenä. Kharonin suusta pääsi turhautunut huokaus, kun hän lopulta myöntyi kaksikon pyyntöön:
”Hyvä on sitten. Mennään.”
Kharon nousi seisomaan huterille jaloilleen. Nälkä ja väsymys, sekä niin pitkä pesässä paikoillaan oleminen olivat saaneet kollin hyvin heikoksi. Kun hän seisoi sammalvuoteiden yllä, hänen kehonsa suorastaan tärisi. Jalat hädin tuskin kantoivat paksuturkkisen soturin riutuneen kehon painoa.
”Voit ottaa minusta tukea”, Lieskakajo tarjoutui, mutta Kharon pudisteli päätään. Hän ei luottanut soturiin lainkaan, vaan halusi pärjätä yksin. Liljatuuli asteli kaksikon edellä ulos pesästä, eikä jäänyt odottamaan heitä.
Matka parantajan pesälle tuntui tukahduttavalta. Kharonia ahdisti astua ulos pesästä, joka oli tätä nykyä ainoa turvalliselta tuntuva paikka. Avara pääaukio ja siellä olevat lukuisat silmäparit saivat Kharonin ahdistumaan. Hän huomaamattaan jännitti koko kehonsa lihaksia ja pyrki pitämään katseensa maassa.
Mutta kun hän sivusilmällään näki liikettä edessäpäin, oli soturin nostettava katseensa ylös. Tuttu, hopeanvalkea kolli käveli heidän ohitseen. Se sai Kharonin mielen järkkymään, kun hän tunnisti kissan Hopeaputoukseksi. Hän oli tappanut – tai ilmeisesti luullut tappaneensa – vanhan kollin aikaa sitten sodassa, ollessaan vielä itse Kujakissayhteisön jäsen. Kharonin mieli alkoi taas epäillä kaikkea. Oliko tämä sittenkin unta? Vai oliko hän todella niin sekaisin, että muistotkin olivat väärentyneet? Eikö hän ollutkaan tappanut Hopeaputousta?
Kharon ei pysähtynyt, vaan kulki Lieskakajon vierellä parantajan pesän sairasaukiolle.
”Leimusilmä, oletko sinä täällä?” Lieskakajo huhuili parantajaoppilasta. Kharon näki, miten mustavalkea kolli astui ulos kahden kiven välissä sijaitsevasta pesästä. Hän näytti iloiselta nähdessään Lieskakajon, mutta kun kollin katse kääntyi Kharoniin, se synkkeni. Kharon koki itsensä taas todella inhotuksi, edes Leimusilmä ei olisi halunnut nähdä häntä.
”Ai, hei”, Leimusilmä lausahti, ”onko jotain sattunut?”
”Haavemuistolla ei ole kaikki hyvin”, raidallinen soturi kertoi ja laski häntänsä Kharonin lavoille. Kharon vetäytyi kuitenkin kauemmas ystävästään. Hän koki olevansa todella väsynyt ja halusi vain äkkiä pois tästä tilanteesta.
”Ei minulla ole mitään hätää”, Kharon ärähti vähän turhankin ilkeästi ja kohdisti katseensa Leimusilmään, ”kyllä minä voin lähteä, kerta sinäkään et kestä nähdä minua.”
//Leimu tai Lieska?
