Haavepentu / Kharon
Kirjoittaja: Elandra
Kharon katseli pettyneenä, kuinka hänen isänsä astui ulos pentutarhalta. Vaikka pentu rakastikin emoaan, hän olisi halunnut isän viettävän enemmän aikaa pentutarhalla. Emo oli liian ankara kaikessa, ja isä sentään osasi välillä olla ihan hauskakin.
Kharon käänsi nopeasti katseensa emon valkeaan turkkiin. Taivaslaulu hymyili pennuilleen ystävällisesti.
”No, mitäs me sitten keksisimme?” kuningatar kysyi leikkisästi. Kharon kohautti lapojaan ja vilkaisi kysyvästi vierellään makaavaa Deimosta. Veli oli vähällä vaipua taas uneen, joten Kharon katsoi parhaaksi tönäistä pentuetoveriaan vähän. Deimos säpsähti hereille ja katsoi kysyvästi veljeään.
”Älä nuku enää, yö meni jo”, Kharon virnisti, kun veljen kasvoille levisi lämmin hymy.
”Harjoitellaanko taas kävelemistä?” Deimos ehdotti katsoen veljeään kysyvästi. Kharon oli kyllästynyt harjoittelemiseen. Hän kaatuili koko ajan, ja veli tuntui edistyvän huomattavasti nopeammin. Oli inhottavaa katsoa sitä riemua, kun Deimos pysyi monen askeleen ajan pystyssä ilman ongelmia. Kharon kohautti lapojaan.
Deimos ryömi sammalvuoteen reunalle ja kapusi alas kylmälle maalle. Kharon kääntyi katsomaan veljen menoa. Tummanharmaa pentu nousi huterille jaloilleen ja odotti, että tasapaino piti. Sitten Deimos lähti ottamaan hitaasti askeleita eteenpäin. Kateus kasvoi Kharonin sisällä. Hänkin halusi olla yhtä hyvä kuin Deimos.
”Kharon, yritä sinäkin”, emo kannusti, mutta Kharon ei innostunut ajatuksesta. Emo työnsi hellästi kuonollaan valkeaa pentua kohti sammalvuoteen laitaa.
”Et opi, ellet yritä. Katso nyt, miten nopeasti Deimoskin on edistynyt. Harjoittelemalla saa ihmeitä aikaan”, kuningatar kehräsi kannustavasti. Emon lämmin katse ja rohkaiseva puhe sai Kharonin myöntymään. Hän tiesi, että jokaisen kissan täytyi jossain vaiheessa kuitenkin oppia kävelemään.
Siispä pentu kapusi itsensä pois sammalvuoteelta. Pentutarhan maa oli kylmä, ja sille astuminen tuntui inhottavalta. Hetken ajan pentu joutui hakea tasapainoaan, ennen kuin uskalsi lähteä edes yrittämään kävelemistä. Kharonin sydän pamppaili. Hän ei halunnut epäonnistua taas. Pentu onnistui tekemään oman ennätyksensä, eli kävelemään pentutarhan uloskäynnille saakka.
”Emo! Näetkö sinä? Minä kävelen!” Kharon intoili, mutta kääntyessään emon puoleen, tämän tasapaino petti ja kolli lensi maahan kuonolleen.
”Hyvä Kharon! Minähän sanoin, että sinä pystyt siihen”, emo naurahti. Epäonnistuminen ärsytti laikukasta pentua, joka kampesi itsensä takaisin pystyyn. Deimos oli saapunut hänen vierelleen.
”Minäkin kaaduin eilen monta kertaa, mutta nousin aina ylös. Mitä useammin kaadut, sitä parempi sinusta tulee, usko minua”, tummanharmaa kolli sanoi ja hymyili lämpimästi veljelleen. Deimoksen sanat lämmittivät Kharonin mieltä, mutta hän ei vain päässyt kateudesta pois. Veli oli niin taitava, että Kharon pelkäsi jäävänsä tämän varjoon.
Deimoksen kannustuspuheen ansiosta Kharon yritti kuitenkin uudelleen. Aina kun hän kaatui, hän nousi ylös. Koko ajan Deimos kulki veljensä rinnalla kannustaen. Välillä Deimos heittäytyi maahan veljensä kanssa, varmaankin ihan vain sen vuoksi, ettei Kharon joutuisi kaatumaan yksin.
Kun kaksikko oli kulkenut pesän ympäri ties kuinka monta kertaa, väsy iski. Pennut palasivat emon vatsan viereen juomaan maitoa ja nukkumaan.
Jonkin ajan kuluttua Kharon heräsi siihen, kun joku puhui. Tunnistaessaan äänen kuuluvan hänen isälleen, Kharon raotti silmiään. Väsymys oli karsea, mutta pentu pakotti itsensä heräämään. Hän haukotteli ja käänsi katseensa suureen kolliin, joka oli saapunut pentutarhalle.
Kharon odotti lämmintä hymyä, mutta vastassa oli aivan muuta. Merkuriuksen katse oli synkkä ja huolestunut.
”Ruskatassu on kadonnut”, kolli kertoi Taivaslaululle. Kharon ei ollut koskaan tavannut Ruskatassua, mutta emo ja isä olivat kertoneet hänestä. Ruskatassu oli Kharonin ja Deimoksen veli. Kharon oli luullut, että Ruskatassu oli muutenkin kadonnut, kun ei häntä koskaan ollut näkynyt. Siksi pentu ei ymmärtänyt, miksi se oli niin iso asia isälle. Emonkin ilme synkkeni.
”Kukaan ei ole nähnyt häntä eilisen jälkeen. Tuulitassu kertoi, että hän oli lähtenyt yöllä pesästä, eikä ollut palannut. Lumisade peitti kaikki jäljet”, Merkurius sanoi surkeana. Kharonista tuntui pahalta nähdessään, miten surkeina vanhemmat olivat.
//Taivas? Tosiaan eloklaanilaiset kutsuu Kharonia Haavepennuksi, mutta Taivas, Ilta ja Usko puhuttelee sitä Kharonina. Deimos = Uskopentu
// 565 sanaa
