Haavepentu / Kharon
Kirjoittaja: Elandra
Kharon ei ollut uskoa korviaan. Oliko emo ihan oikeasti ehdottanut, että he pääsisivät ulos pesästä? Vihdoinkin, tätä oli odotettu!
Emo ja isä olivat monen päivän ajan olleet alakuloisia Ruskatassun katoamisen johdosta. He yrittivät hymyillä, mutta jopa Kharon huomasi, että hymyn taakse oli piiloutunut sietämätön ikävä ja pelko.
”Joo! Päivän paras idea”, Kharon hihkaisi ja vilkaisi veljeään, joka hymyili hennosti. Deimos oli aina niin rauhallinen ja kohtelias. Toisin kuin Kharon, Deimos ei sinkoillut paikasta toiseen ja puhunut jokaiselle, joka astui sisään pentutarhaan. Deimos keskittyi usein vain tarkkailemaan muita kissoja, eikä niinkään puhumaan heille.
”No niin, eiköhän sitten mennä”, Taivaslaulu sanoi pehmeällä äänellään ja nousi ylös vuoteelta, jolla emo oli melkeinpä aina. Vain muutaman kerran hän oli suostunut poistumaan pesästä ja jättämään Kharonin ja Deimoksen jonkun muun hoiviin. Ennen kuin emo asteli uloskäynnille, hän kääntyi veljesten puoleen.
”Muistattehan, että pääaukiolla teidän täytyy puhutella itseänne Haavepennuksi ja Uskopennuksi.”
Molemmat pennut lupasivat tehdä niin. Se tuntui Kharonista oudolle. Miksi vanhemmat olivat antaneet heille kaksi nimeä?
Taivaslaulu kulki pentujen edellä pentutarhan uloskäynnille. Emo katosi pesästä, ja Kharon kipitti perään. Pennun askeleet olivat muuttuneet päivä päivältä varmemmiksi, ja nyt hän pystyi jo ottamaan muutaman juoksuaskeleen kaatumatta. Deimos oli kehittynyt myös, ja hän tuntui olevan paljon parempi, joka sai Kharonin välillä pahalle tuulelle.
Kharon astui ulos pesästä ja tunsi heti, miten paljon kylmempi pesän ulkopuolella oli. Hän jähmettyi emonsa vierelle ja silmäili lumista aukiota. Kissoja oli siellä täällä, osa porukoissa, osa yksin. Hangessa oli kissojen tekemiä polkuja.
Kharon ihasteli leirin suuruutta. Lupaa kysymättä kolli lähti loikkimaan hangessa olevaa polkua pitkin eteenpäin. Hän ei tiennyt, minne se johti, ja kykeni hädin tuskin näkemään polun reunojen yli. Lunta oli pääaukiolla hurjasti. Mikäli kolli olisi pudotettu koskemattomaan hankeen, hän olisi varmasi kadonnut kokonaan näkyvistä.
”Haavepentu! Älä lähde omille teillesi!” emo huusi pennun perään, muttei tuo kuunnellut. Hän oli päättänyt selvittää, mihin polku vei. Kharon talsi eteenpäin polkua pitkin, meinaten välillä kompastua jalkoihinsa. Matka päättyi äkkijarrutukseen, kun joku astui pennun tielle.
Kharon luisui vähän matkaa lumessa, ennen kuin törmäsi tulijan jalkoihin. Häkeltynyt pentu kampesi itsensä pystyyn ja otti pari askelta taaksepäin nähdäkseen, kuka hänen tiellensä oli astunut.
Punertava, raidallinen kolli katsoi uhkaavasti Kharonia. Pennun sydän hakkasi tuon rinnassa nopeasti, eikä hän ollut koskaan pelännyt mitään yhtä paljon. Hän oli aivan varma, että leiriin oli tullut tunkeutuja, joka tappaisi pienen pennun alta aikayksikön.
”Älä tapa minua! Ole niin kiltti!” Kharon aneli ja heittäytyi maahan kollin jalkojen eteen.
//Lieska?
// 395 sanaa
