Haavetassu / Kharon
Kirjoittaja: Elandra
Kaikki oli sujunut hyvin siihen saakka, kun Kharon oli alkanut ylittämään jokea. Oppilas seurasi mestarinsa esimerkkiä ja loikkasi kiveltä aina seuraavalle. Se alkoi jo sujua, kunnes kaikki meni pieleen. Kun Kharon loikkasi uudelle kivelle, se ei sujunutkaan kuten aiemmin. Kiven pinta oli liukas, ja Kharon luisui pelottavan nopeasti kohti hyistä jokea.
Laikukas kolli yritti saada otetta liukkaasta kivestä, mutta yritys oli toivoton. Kolli molskahti veteen. Jäinen vesi lamaannutti oppilaan hetkessä. Hän haukkoi henkeään onnistuen vetämään vettä keuhkoihinsa. Yskänpuuskan saattelemana Kharon upposi mustaan veteen.
Hän luuli lopun tulleen jo, kunnes tunsi jonkun tarttuvan niskanahkaansa. Pelastaja heitti Kharonin astinkivelle, ja oppilas nousi ylös täristen. Hento tuuli leikitteli hänen läpimärällä turkillaan saaden hänet tuntemaan itsensä entistä kylmemmäksi. Lieskakajo nousi ylös joesta turkkiaan ravistellen. Kharon olisi halunnut takaisin leiriin, etenkin tämän jälkeen, mutta raidallinen soturi ei myöntynyt tällä kertaa.
”Palaamme leiriin, mutta sitä ennen sinä ylität astinkivet”, Lieskakajo sanoi päättäväisesti, vaikka tuon leuat tärisivät puhuessa.
”Minähän jäädyn tänne!” Kharon parahti ja alkoi ripein vedoin nuolla kylmää turkkiaan, joka muuttuisi hetkenä minä hyvänsä yhdeksi suureksi jääkalikaksi.
”Sitten sinun täytyy pitää vauhtia. Sinun ei enää tarvitse pelätä putoamista, koska koit sen jo. Pelastan sinut aina vain uudestaan ja uudestaan, kunnes pääset joen toiselle puolelle ja takaisin”, Lieskakajo sanoi ja väläytti oppilaalleen hymyn. Kharon ei olisi halunnut myöntyä, mutta kylmyys pakotti hänet liikkeelle. Pettymys epäonnistumisesta kalvoi nuoren kollin mieltä. Hän oli surkea oppilas! Tuskin kukaan muu oli pudonnut heti rajakierroksella jokeen. Uskotassu ei varmasti tekisi samaa virhettä.
Koko keho täristen Kharon valmistautui loikkaamaan seuraavalle astinkivelle, ja loikka sujui moitteettomasti. Muutaman kiven jälkeen vuorossa oli sama kivi, jonka päältä Kharon oli äsken liukastunut. Oppilas epäröi ja kääntyi katsomaan Lieskakajoa.
”Eikö tämä riitä jo?” kolli kysyi ääni väristen, mutta soturi pudisteli päätään.
”Kun loikkaat sille kivelle, älä ota niin paljoa vauhtia. Ihan rauhassa vain, sinä pystyt siihen!” soturi kannusti kylmissään. Kharonin sydän pamppaili, kun tämä silmäili liukasta kiveä. Sitten hän puri hampaansa yhteen ja loikkasi, tosin tällä kertaa huomattavasti varovaisemmin.
Onnistumisen riemu valtasi oppilaan, kun tämä onnistui loikkaamaan kivelle ja pysymään siinä. Itsevarmempana tämä lähti loikkimaan kivistä polkua pitkin aina joen toiselle puolelle saakka.
”Katso Lieskakajo! Minä tein sen!” kolli riemuitsi.
”Hyvä! Nyt voit palata takaisin!” Lieskakajo huusi hymyillen vastarannalta. Kharon lähti samoja kiviä pitkin takaisin mestarinsa luokse. Kolli nautti onnistumisen tunteesta täysin rinnoin.
Kharon loikkasi takaisin kuivalle maalle, ja katsoi Lieskakajoa riemuissaan.
”Se oli mahtavaa!” oppilas sanoi leveästi hymyillen. Hymy laantui nopeasti, kun tämä muisti kylmyyden ja märän turkkinsa, johon oli alkanut jo muodostumaan jääkiteitä.
”Palataan leiriin ennen kuin olemme yhtiä jääkalikoita”, Lieskakajo sanoi, ”muistatko mistä tulimme?”
Kharon silmäili hetken ajan metsää. Alastomat lehtipuut ja kuuset näyttivät joka puolella samalta. Hän ei ollut varma, mistä he olivat tulleet, joten kolli pudisteli päätään pettyneenä.
”Olisiko minun pitänyt muistaa?” hän kysyi varovasti.
”Ei, minä vain kokeilin. Siinä menee hetki, ennen kuin opit tunnistamaan reviirin ja kulkemaan täällä”, Lieskakajo lupasi ja viittoi sitten Kharonin peräänsä, ”me tulimme täältä.”
Kharon seurasi parasta ystäväänsä leiriin. Matka taittui hiljaisuudessa, sillä Kharonin täytyi vain keskittyä liikkumiseen. Hänellä oli hurjan kylmä.
Kun kissat pääsivät piikkihernemuurien suojaan, pääaukiolla olevat kissat katselivat heitä. Kaksi jääkalikka-kissaa oli varmasti huvittava näky, Kharon ajatteli häpeissään.
”Käydään varalta parantajan pesällä. Lehtikadon aikaan veteen putoaminen voi aiheuttaa vilustumisen”, Lieskakajo selitti ja viittoi oppilaansa kohti parantajan pesää. Kharon kulki tallotulla hangella karhunvatukkapensaikon luokse. Lieskakajo kumartui, etteivät oksat raapisi hänen turkkiaan ja soturi astui Kharonin edellä hämärään pesään. Sairasaukio oli tyhjillään, ja sen takana oli kaksi suurta kiveä, joiden väliin muodostui kolo, eli parantajien pesä. Kharon ei ollut usein käynyt parantajan pesässä, mutta Liljatuuli oli esitellyt sen hänelle kerran. Sairasaukiolle asti kantautui yrttien kitkerät tuoksut. Kharon nyrpisti nenäänsä inhoten.
”Liljatuuli! Leimutassu!” Lieskakajo huhuili parantajakissoja. Tummanharmaa naaraskissa astui ulos kivien välisestä kolosta. Tuon kasvoille muodostui yllättynyt ilme, kun tämä näki kaksikon.
”Haavetassu putosi veteen ylittäessämme astinkiviä, ja pelastin hänet”, raidallinen kolli selitti ennen kuin parantaja ehti edes kysyä. Liljatuuli nyökkäsi. Kharon oli huojentunut, ettei parantaja tehnyt siitä isoa numeroa.
”Ensitöiksi teidän täytyy pestä turkkinne kuiviksi. Seurailkaa vointianne parin päivän ajan. Jos olette koko ajan kylmissänne, nenänne vuotaa, aivastelette tai yskitte jatkuvasti, tulkaa käymään uudelleen täällä. Onneksi selvisitte molemmat säikähdyksellä”, parantajakissa sanoi ja hymyili lämpimästi. Kharon kuunteli tarkasti parantajan ohjeet.
”Voitte olla täällä niin kauan, että turkkinne ovat kuivia. Jos kaipaatte minua, olen järjestelemässä yrttivarastoja”, tummanharmaa naaras sanoi ja poistui kaksikon luota.
Kharon kääntyi mestarinsa puoleen, kun tämä alkoi jo nuolla turkkiaan.
”Kierrämmekö me huomenna reviirin loppuun?” kolli kysyi mestariltaan.
//Lieska?
// 723 sanaa
