Hallavarjo
Kirjoittaja: Aura
Valkeaturkkinen Hallavarjo harppoi kohti pentutarhaa pieni myyrä suussaan. Hän halusi kertoa Sypressikuiskeelle uutiset siitä, että Eloklaaniin oli saapunut haavoittunut kotikisu, jonka Lieskakajo oli pelastanut omien sanojensa mukaan varmalta kuolemalta. Hallavarjoa oksetti joidenkin kuolonklaanilaisten toiminta, olivatkohan kaikki yhtä kylmiä ja julmia kissoja? Hallavarjo ei ollut varma eikä hän edes halunnut ottaa selvää asiasta. Kolli kurkisti pentutarhaan ja hymyili myyrä suussaan ottotyttärelleen. Hän oli naukaisemassa naaraalle jotain, mutta huomasikin Sypressikuiskeen nyyhkyttävän kovaan ääneen. Kolli pudotti saaliin välittömästi maahan ja ryntäsi raidallisen kissan luokse. Hän kääräisi häntänsä toisen ympärille ja sukaisi naarasta otsalle.
”Sypressikuiske rakas, mitä on tapahtunut? Kerro minulle”, Hallavarjo naukui isällisen huolestuneena ja pelkäsi, että myös Vadelmapennulle olisi tapahtunut jotain. Naaraspentu nimittäin makasi Sypressikuiskeen etutassujen lähellä eikä liikkunut. Voisiko Tähtiklaani olla niin julma, että olisi vaatinut myös naaraan toisen pennun hengen.
”A-ai hei, Hallavarjo”, Sypressikuiske nyyhkytti hysteerisesti ja hautasi kasvonsa valkean kollisoturin turkkiin. Hallavarjo ei sanonut mitään, ainoastaan silitti toisen selkää rauhallisesti hännällään.
”Ku-kun heräsin, löysin.. Löysin Vadelmapennun kuolleena. Minä en ole varma mi-mitä tapahtui, e-ehkä hän tukehtui maitoon. Mitä me teimme väärin, että molemmat pentumme menehtyivät”, Sypressikuiske itki ja valkeaturkkisella soturiltakin pääsi kyynel. Hän tunsi syvää surua Sypressikuisketta ja Aurinkoroihua kohtaan. Molemmat olivat nuoria kissoja, jotka eivät olleet valmistautuneet tämänlaiseen suruun. Pentujen kuolema osui aina syvälle, eihän Vadelmapentu ollut edes ehtinyt silmiään avata. Hallavarjosta tuntui niin pahalta molempien puolesta.
”Olen hyvin pahoillani, ainakin heillä on nyt toisensa ja Tähtiklaani pitää heistä kyllä huolen”, Hallavarjo kuiskasi ja riiputti päätään.
”Jos haluat, minä voin auttaa Vadelmapennun hautaamisessa. Hautaamme hänet Loistepennun viereen ja viherlehden aikaan voimme käydä viemässä heille kukkia, jos vain haluat”, Hallavarjo naukui hiljaisella äänellä ja pysyi Sypressikuiskeen lähellä. Hänellä ei ollut kiire mihinkään, kaikki hänen päivänsä kiireet olivat nyt peruttuina. Hän pysyisi nyt vain ottotyttärensä tukena näinä vaikeina aikoina ja auttaisi naarasta pääsemään tästä ylitse. Sehän oli isän tehtävä, olla tyttärensä tukena tuli mitä tuli.
